Oikoreittilähiö

Aamulla läväytin oven auki. Uudet kotikulmani sohjoisine pihakatuineen tuoksuivat ala-asteelta ja harhautuneilta iltakävelyiltä. Valkotiiliset talot näyttivät harmaaseen tiskiveteen kastetuilta sokeripaloilta. Hassua, miten kotikaupungin alueet voivat tuntua suuriltakin valloituskohteilta, ainoastaan uuden tukikohdan perustamisen myötä. Paarustin pari silmukkaa talojen väliköissä ja soin hyväksyntäni kadunpientareilta halkeaville pikkupoluille ja alikulkutunneleille. Kaikkialla on oikoreittejä, tämä on oikoreittien kaupunginosa. Ei tarvitse talloa omia jalanjälkiään.

Valkoista ja harmaata, tuhnuisuutta, masentavan suuria punaisia kirjaimia iskettyinä otsaan merkiksi mistä kenellekin. Pizzerian ympärivuotiset jouluvalot. Ihmiset päällekäin kaukaloissaan kuin muurahaiset luontoillassa. Maanalaisia teollisuushalleja, tummuneita kahden neliön pergoloita kahdeksan neliön ruohoplänteillä. Minä tuijottamassa suoraan sisään olohuoneeseesi. Tuhat neliökilometriä harmaankukertavaa muovimattoa. Minä pikkuisessa tarkkailulaatikossani kuin laivan ohjaamossa, kädet sidottuna mutta jalat tuplaantuneina pitkin seiniä kipittäväksi kvartetiksi.

Valkoinen polku

Valo on helmenharmaa

Lattia ja kynnykset polveilevat

kalpeisiin huoneisiin

Autioihin kulmauksiin

Kulmat katkovat lattialankkuja

ovenkahvat kuin mustikoita polun laidalla

labyrintin ainoalla polulla

Valkeat mutkat nielevät askeleita

Viimeisessä nurkassa 

höyhenkeko

Luurankohuone

Kävelymeditaatio ryhmässä on siitä hauska juttu, että minun on yleensä täysin mahdoton keskittyä siihen mitä olen tekemässä. Siinä on puolensa.

Saan olla mukana, kun huoneellinen luurankoja hoipertelee kohti ei-mitään. Polvinivelet taittuvat pehmeästi, kantapäät kohoavat lattiasta ja nilkan soman pallomaiset nivelet kaartuvat viehättävästi vetäen pitkät varvasluut mukanaan. Askel on haparoiva ja lyhyt, mutta hennossa haparoivuudessaan sekä sensuellissa, luisessa paljaudessaan sitäkin ihastuttavampi näky. Leukaluun vahva kaari on laskeutunut keskittyneesti kohti rintalastaa, hartiat ja solisluut ovat painuneet lepoon. Kapoiset käsivarren luut venyvät hiljaisina kohti lattiaa, kannatellen mukanaan toimetonta ranneluiden rykelmää. Sormien luut lepäävät reisiluilla ihastuttavan valkoisina ja avuttomina. Ja taas nousee kantapää lattiasta, kun huojuvat hahmot kulkevat hitaasti toistensa edestä ja takaa, pujotellen, pysähdellen, tehden hiljaisia käännöksiä joiden mutkassa ranneluut kaartuvat viehättävästi eteenpäin. Hämärän huoneen täyttävät, satunnaisesti toistensa lomitse risteilevät valkeat pitsinohueksi sorvatut luupylväät ovat hengästyttävä näky. Ohimoiden ja poskihampaiden takaiset kuopat ovat tummat ja salaperäiset. Siinä vaiheessa kun joku venyttelee kohottaen leukaluunsa siron kolmion taivaisiin, en tiedä avaisinko vai sulkisinko silmäni.

Myöhemmin

Joskus on ihanan luontevaa ankkuroitua sanoihin.

Eilisessä meditaatioillassa päähäni pujahti jostain syystä sana myöhemmin. Olen toisinaan vähän turhankin haka liittämään meditaatioon ylimääräistä höttöä, esimerkiksi sanoja tai tuntemuksia, kuvattomia tai kuvallisia mielikuvia. Joskus nämä hötöt asettuvat hommassa liian itsetarkoitukselliseen rooliin. Joskus ne kuitenkin toimivat kuin itsestään, soljuttaen hommaa verkkaisen luontevasti eteenpäin. Eilinen sanaoivallus saattoi toimia vain eilen, mutta joka tapauksessa se soi minulle yhden vallan erinomaisen harjoituskerran.

Tykkään kovasti vastakohtapareista, sillä niiden avulla vaikkapa meditaatioharjoituksessa on helpompi ikään kuin kartoittaa rajojaan, ottaa jotain sisään ja sulkea jotain muuta ulos. Usein ulos sulkeminen on helpompaa tehdä ensin. Välittömästi myöhemmin-sanan tajuntani pinnalle päästettyäni tuntui kuin se olisi vetänyt magneetin lailla minusta pois kaiken ylimääräisen ja merkityksettömän. Myöhemmin-hengitys henkäisi kaikki ylimääräiset pilvet taivaalta. Myöhemmin oli kuin jämäkkä, mutta notkea suojakilpi. Tai pyörivä, kaiken pois sinkauttava vanne, joka suojeli sisässään vastakohtaansa, joka oli nyt. Nyt ei muodostunut verbaalisesti tai visuaalisesti yhtä selvärajaiseksi kuin myöhemmin, nyt vain oli ja lepäili omassa itsessään minkään sitä häiritsemättä.

Olen ylpeä siitä, että minulle oli kerrankin luontevaa sivuuttaa ylimääräinen visualisointi tai tulkinta kesken harjoituksen. Sanat eivät olleet itsetarkoituksellisia tai häiritseviä. Ne olivat äärimmäisen yksinkertaista olemista. Homma näyttäytyi pelkistettynä, helppona ja puhtaana asiantilana, jota en olisi varmaan saanutkaan työstettyä mihinkään suuntaan. Erityisesti nyt säilyi keveänä ja koskemattomana. Nyt oli olennaista, nyt oli ja meni enkä pyrkinyt vaikuttamaan siihen millään lailla. Vielä toistaiseksi tarvitsin siihen myöhemmin-sanan apua.

En tietystikään voi olla ajattelematta, ettei ihmekään että moinen sanavalinta sopi kaltaiselleni krooniselle lykkääjälle ja ajanhallintaa täysin ymmärtämättömälle laiskapötkylälle kuin nyrkki silmään. No, jokainen hyödyntäkööt vahvuuksiaan... Ehkä myöhemmin ryhdistäydyn myös tämän meditaatiopäiväkirjan kanssa!

Hämärtyessä

Hukuttautuminen

Aallon lailla aineetonna

Laineen laki kaulallani

Kelluu kaipuun puiset puolat

Rantaan riutuu hennot nuorat

Kallon kaulaan uurtuu laulu

Aalloilla kai kaikuu nauru

Maahan

Upota harmaalle kankaalle
Minut, maalaa kylkeeni kataja


Laita lanteille kivipuro
Korroosio, eroosio
Ranteille hopeasuonet
Paperi ja akvamariini


Hio solisluustani koivikko
Kaulalle vuonojen verkko
Kostuta silmäni sammalein
Vanamoin, kuutamoin


Valuta varjoni moreeniin
Graniitti, dioriitti
Kurota juureni pohjavesiin
Iske rintaani routa


Höttöhönön seikkailut Pekingissä

Kuluneiden kuukausien elelyäni jälkikäteen katseltuna, tuntuu projekti nimeltä Peking edelleen yhtä hankalalta kuin lopulta antoisaltakin. Peking vuoroin kiehtoi, väsytti ja tylsistytti kuoliaaksi reitillä kohti ytimiä, joiden esiinkaluamisen tunsin pääseväni vasta aloittamaan.

Peking oli kaiken aikaa minulle kaupunki, josta oli erityisen hankala saada otetta. Kaupungin suuruuden positiivinen korrelaatio tapahtumien ja seikkailtavien paikkojen määrään ja kiintoisuusasteeseen tuntui yllättävän nopeasti saavuttavan huippukohtansa. Asiat, ihmiset ja alueet yksinkertaisesti monistuvat. Kaupat, moottoritiet, harmaat pilvenpiirtäjäkorttelit ja räkäiset ravintolakadut toistuvat samanlaisina, muodostaen kimppuina taas uusia ja uusia alueita joilta minun oli vaikea erottaa ominaispiirteitä tai löytää uutta. Kaupunki pullistelee satoja ja satoja neliökilometrejä jotka eivät - koluttuina tai koluamattomina - merkitse minulle mitään. Silti ympärillä leijui ärsyttävä lupauksen tuoksu, sillä joka ilmansuuntaan kuhisi katuja ja ihmisiä jotka saisivat sydämen läpättämään, jos vain osaisi katsoa oikein silmin, oikeasta suunnasta ja tarpeeksi lähelle. Minulle oli vaikeaa päästä ytimeen, erotela höttö ja olennainen toisistaan.  

Halusin uskoa tympeän monistuvuuden olevan näennäistä, omaa sokeuttani ja pääni keino järjestellä kaupunkia helpommin käsiteltäviin palasiin. Näin järjettömän kokoisessa kaupungissa itsensä järjestäminen järkevän kokoisiin perusympyröihin on kuitenkin elinehto. Kukaan ei voi hallita kaikkea. Kaupunki on pirstaloitunut keskittymiin ja erilaiset ihmisryhmät viettävät aikaansa eri tavoin eri paikoissa. Nämä kuplat, alueet, ryhmittymät, keskittymät, millä perusteella luokittelu halutaankaan tehdä, näyttäytyivät minulle kuin omina pieninä ekosysteemeinään, ollen keskenään hämmästyttävän samanlaisia mutta samalla sangen rajatietoisia. Näiden alueiden merkityksellisiin osiin, ytimiin, näihin kupliin oli päästävä sisälle löytääkseen: milloin mitenkin ovelaa reittiä kulkien, milloin kenenkin opastamana. Tuntui, että jokainen kuului jonnekin.

Minun kuplakseni, elinympäristökseni ja näennäisine rajoikseni lankesi tietysti yliopistokupla. Se sekä piti jäsenensä päivästä toiseen tiiviisti velvoitettuna, että tarjosi rajojensa sisällä "kaiken tarvittavan", niin ettei "ulkopuolelle" oikeastaan edes tarvitsisi lähteä. Uomaansa jymähtäminen oli äärettömän helppoa. Pakollisen, melkoisen aikaavievän opiskelun ohella esimerkiksi vaihtarielämään ah niin lujasti linkittynyt kaljakulttuuri tarjosi yhdenlaisen illuusion mielekkäästi vietetystä ajasta. Toinen vaihtoehto olisi ollut viettää iltansa ylimääräisillä kursseilla ja opintopiireissä ravaten. Jokaiselle kuulemma löytyy "se oma juttu". Astuttuani kampuskuplaani kuukauden vapaan matkustelun ja vielä useamman kuukauden epämääräisen puolikodittoman hortoilun jälkeen, tuntui pysähtyminen ja tiettyyn uomaan asettautuminen varsin ahdistavalta. Kyseinen melko odotettavissa ollut turhautuminen kuitenkin antoi kummasti voimaa tökkiä elämässä varsin ensisijaisen aseman ottaneen yliopistokuplan seinämiä sisältäpäin.

Peking osoittautui kuitenkin kaupungiksi jota ei valloiteta viikossa tai edes vuodessa. Alkuun halusin katsella kaupunkia vähän kuin suurta näyteikkunaa. Kuljin ja ihmettelin, katsoin tarkasti ja kriittisesti, pujahtamatta kuitenkaan sisään puotiin. Olin mielissäni katsojan osasta. Kukapa haluaisikaan myyjäksi, ajattelin. Minä olen parhaimmillani tarkkailijana, ajattelin.

Melko pian tarkkailukiintiö kuitenkin tuntui paukkuvan ylitse. Näyteikkuna alkoi toistaa itseään ja välillä tunsin näkeväni pelkkiä samanlaisia kuplia samanlaisine ihmisineen. En löytänyt omia juttujani enkä nähnyt mistään enempää kuin ripauksen pintaa. Oma yliopistokuplani kuristi ympärillä ja tuntui dominanssinsa vuoksi tekevän syrjähypyt mahdottomiksi. Tunsin uupumusta ja voimattomuutta kaiken jännän äärellä. Kaiken, minkä sisään en millään osannut luikahtaa.

Tarkkaileminen on kuitenkin aina hyvä. Sen lisäksi myös kommunikaatio - alkeellinenkin - sekä uuttera tutkiminen ja selvittely olivat lopulta minun avaimeni sisälle mystiseen kuplakaupunkiin, takaisin vapaaseen tilaan josta sykähdyksen sattuessa saatoin muljahtaa töllistelemään milloin minkäkin kuplan sisäpuolta. Kyseinen prosessi oli hiton hidas ja raskas - ja kyseinen havainto on kaikessa kuluneisuudessaan ja ilmiselvyydessään hellyyttävä. Toteutuspuolella minulla riitti harjoiteltavaa, erityisesti kommunikaatiorohkeuden saralla. Katsojan rooli, hiljaisen tarkkailijan ja päänsä sisässä riemuitsijan osa on minulle luontainen. Kielitaidon hataruus sekä ulkomaalaisuudesta johtuva ukopuolisen osa asettivat nekin haasteensa hommaan. Pienin askelin kuitenkin koettelin ovia sisälle milloin mihinkin kuplaan. Hankin taustatietoa ja tein pieniä täsmäiskuja. Pölisin vierustovereilleni metrossa, liityin setälaumaan tuijottamaan lautapelisessiota, hyppäsin mopon tarakalle tuntemattoman pojan vinkatessa mukaan hutonkiajelulle. 




Homma oli lopulta ihan yksinkertaista, joskin opiskelun ohessa välillä melkoisen uuvuttavaa. Hakeutumalla mukaan ihmisten puuhiin - tai satunnaisesti vain tarkkailemaan - koin kuitenkin kuorivani höttöä olennaisen päältä ihan onnistuneesti. Höttö muodostui kuitenkin tärkeäksi ainekseksi, sillä vasta sen kaiken läpi käytyäni minun oli mahdollista osoittaa varmuudella kohti sitä, mikä oli olennaista. Kuplat olivat ja pysyivät, mutta yliopistokuplan painostavuus oli siedettävämpää kun vastapainona ei ollut enää pelkkää epämääräistä harhailua, elämän tuijottamista ulkopuolelta. Hutonkikupla hutonkiasukkaineen muodostui minulle rakkaimmaksi hihhulointialueeksi, joskin yhtä hauskaa oli vierailla luksutavarataloissa tai viettää ilta vaihtaribaarissa - todeten, että taas on kerroksellinen höttöä käyty läpi ja yhdenlaisen kuplan ytimeen pujahdettu. Luksustavaratalosta tai vaihtaribileistä saattoi kuitenkin löytyä ripaus jotain sinne kuulumatonta, jotain mikä johdatti koluamaan taas uusia nurkkia. Opin, että yllätyksiä löytyy kaikkialta, eivätkä kuplat, keskittymät, kaupunginosat - mitkä vain - ole keskenään homogeenisiä. Jopa silmiinpistäväkin monistuneisuus tuottaa sivutuotteenaan valtavan määrän kiinnostavia epämuodostumia. 

Toisin sanoen, myös höttö on olennaista. Oikeastaan kaikki uusi on olennaista ja kaikki uusi on käytävä lävitse. Ja kaikki myös oli uutta. Asioita piti käsitellä kokonaisuuksina. Se on ymmärrettävää, sillä eihän kukkia poimiessakaan nyppäistä mukaan vain kauneinta terälehteä. Toisinaan taas se ainoa epämuodostunut yksilö onkin viehättävin. Pekingissä riittäisi höttöä ja epämuodostumaa selviteltäväksi vielä aika monen täsmäiskun verran. Homma lienee vasta alussa.

Matkanteosta

Mä olen vihdoin rymynnyt tieni takaisin kotiin. Heti alkuunsa tunnustettakoon, että yhtäkkinen paluu ja takaisinasettuminen tähän tuhnuiseen kotikylään tuntuu hankalammalta kuin odotin. Minua on kieltämättä heitetty myös tavallista hankalammilla elinolosuhteilla. Tekisi pienesti mieli lähteä sinkoilemaan, riuhtomaan ovia joka suuntaan. Matkan muistoissa myllertäminen on hyvin katkeransuloista. Siksi minun on syytä muistutella itseäni muutamalla tärkeällä asialla.

1. Matkanteon on nyt aika ottaa toisenlaisia muotoja. Se on nyt keskittyvä pääni sisään. Konkreettisesti on aika siirtyä pienemmille mutta merkityksellisimmille fyysisille ja sosiaalisille radoille. En tarvitse joka viikko uutta maata koluttavakseni.

2. Seitsemän kuukauden maailmalla singahtelun lomassa huomasin, että ajalla, paikalla, liikkeellä tai pysähtyneisyydellä ei pohjiimmiltaan ole määräävää roolia perustyytyväisyyteni suhteen. Eteenpäin kiitäminen, hidastuminen, pysähtyminen, hyväksyminen ja oikean ajan koittaessa lempeä askel eteenpäin tuntuvat pehmeältä sykliltä, jonka liikkeessä minun ei tarvitse repiä. Joskus tekisi mieli, mutta koskaan ei tarvitse. Koen olevani onnekas siinä, että nämä kaikki vaiheet ja niiden kestojen vaihtelut tuntuvat minulle loppujen lopuksi aika helpoilta. Minulle on helppoa vain olla.

3. On syytä olla lempeä itselleen ja alitajunnalleen. Nyppäistä kiljuvat pikku haluajat ja tahtojat ulos pääkopastaan ja malttaa tarkastella niitä vielä uuden päivän valossa.

4. Ja vielä jos riuhtominen muuttuukin sopivalla järki-intuitio -kombolla höystetyksi mahdollisuudeksi: Suomi on aika näpsäkkä paikka metsävaelteluille, niittyhymistelyille ja sumuisilla erämailla hiljentymiselle.


Seuraavaksi alan purkaa muutamaa mennyttä seikkailua kuviksi ja sanoiksi.

Kolme huonetta

Nyt lienee sopiva väli sepustella taannoisesta asumuksestani, jonka ovesta kuukausi sitten marssin ulos viimeistä kertaa.

Kyseisessä kämpässä on kolme ihan mukavaa huonetta. Huoneet ovat, erikoista kyllä, kolmessa eri kerroksessa, päähuone keskellä ja pieni ylä- ja alakerta omissa kerroksissaan. Asustelin tuollakin vain muutaman kuukauden, minkä vuoksi huoneiden kohtuullinen epäkäytännöllisyys sekä tästä (että myös muutamista muista syistä) johtuva vähäinen käyttö eivät erityisemmin päivittäistä elämää häirinneet tahi vaikuttaneet asunnonvalintaprosessiin. Ärsyttävän järkevää, olisihan sitä kerrankin voinut pröyställä. Tai elää edes mukavasti. Liiallinen vaatimattomuus tuntuu näissä asuntoasioissa toistuvan vähän joka kerta.

Päähuoneeni ulko-ovelta katsoen huoneen oikeasta nurkasta pääsee kulkemaan yläkertaan. Ylös vievät heiveröiset tikkaat jotka on tehty samasta ohuesta bambumaisesta rimasta josta yläkertahuoneen lattiaritilätkin. Huone on tilavahko ja autio, lempeä mielentyynnytyshuone. Poikkeuksen askeettisuuteen muodostaa yhdessä nurkassa kököttävä käytännöllisyydessään ja kitchiydessään ainutkertainen neronleimaukseni, lattiasta kattoon asti ulottuva kullanvärinen sammakkopatsas. Patsaan jalustalla pidän yleensä kukkasta tai kahta, patsaalla itsellään on kaulassaan vihreät helmet. Muuta näkemisen arvoista täällä ei oikeastaan olekaan. Pari bambumattoa lattialla, joitain kasvinkänttyjä ruukuissaan nurkassa oven vieressä. No, tässä huoneessa näkeminen ei olekaan aktiviteeteista se olennaisin.

Alakerran huoneeseen kulkeminen on tehty vähän hankalaksi, siitä kertominen jäätettäkööt siksi väliin. Alakerran huone on yläkerran sammakkohuoneeseen verrattuna ilmapiiriltään täysin toisenlainen, hämyinen ja tuhnuinen, hieman kiero ja viekas. Kyseinen koppero on kummallisesti vinoon rakennettuine ja kankailla verhottunine seinineen vallan mainion muotoinen, vähän kuin tiipii tai suuri sipuli. Seinät ovat tummanvioletit. Huone on aina savuinen koska lattian tyynykehän keskellä lojuu metallitarjottimella erilaisia raskaita piippuja. En käytä niitä koskaan.

Keskivälihuone, siis sisäänkäyntihuone on aika tylsä. Siellä nukun ja kirjoitan. Seinillä on rapisevia keltaisia kalligrafiamaalauksiani. Seinillä rapisee myös irtoilevan maalin palasia. Ikkunasta pääsee katolle. Katolla juon kaljaa.

 Ihan hyvä koti niille muutamille ajoille jotka siellä vietin.

Kolme pientä

Tuuletin pauhaa

Aamu vain pisaroi luo

Yö kiltti, väisty

--------------------------

Kaareva aamu

Usvan raossa värjyy

Palanen päivää

--------------------------

Kalpeat katot

Sylissä uinuu sumu

On vielä rauha

Välihuudahdus

Mä olen viime aikoina niin hiihdellyt hevoslaumojen kanssa loputtomilla aroilla, konttaillut henkeni edestä mutkaisilla vuoripoluilla, kuin viettänyt aikaani milloin missäkin hylätyissä tönöissä ja töpperöissä. Olen paarustanut yhä uudestaan ja uudestaan kuppaiseen lempihedelmäkauppaani, sonnustautunut hattuun ja huulipunaan näyttääkseni uskottavammalta hotellivieraalta sniikkaillessani viettämään öitä paremman väen majapaikkaan, kuin liftannut Sisä-Mongoliassa edellisen yön lammaslauman laidunreitillä nukkumiselta löyhkäten.

Mun on ollut vähän vaikea tarkastella Kiinassa oleiluani muuna kuin enemmän tai vähemmän epämääräisenä singahteluna ja älyttömänä seikkailemisena, jumituksena, jatkuvana mielen tyhjentämisenä ja tajunnanvaihteluiden virtuksena. Opiskelemaanhan mä tänne tulin (ja mainittakoon opintojen sujuneen varsin mallikkaasti) - mutta voinen itsetyytyväisenä myhäillen taputella itseäni päälaelle kun jälkikäteen tarkastelen ajankäyttöäni ja hymyilyttävän isoksi möllykäksi muljahtanutta kokemuspläjäystä joka taskussani lähden täältä pian eteenpäin. Minulla ja matkatoverillani on nyt junaliput Etelä-Kiinaan; tasan kuukauden päästä tie vie Yunnaniin vuoriseikkailuille, ja sieltä eteenpäin Laosin, Kambodzan ja Vietnamin suuntaan. Ehkä Malesiaan, Thaimaahan.

Syy sille, miksi en ole vielä kirjoittanut edes helmikuun harharetkistäni, on niinkin tylsä kuin sopimuksestaan irtisanoutunut tietokone ja Kiinan nettisensuuri. Pienen tovin ajan fasiliteetit kuitenkin toimivat jälleen, joten yritän vuodattaa juttujani myös tänne. Ennen kuin on aika taas lähteä eteenpäin.

Olympiakylä

Sorruin taannoin hiipparoimaan peräti kahteen otteeseen tänne kalmautuneiden rakennusten keitaalle. Kyseessä on siis Pekingin hylätty olympiakylä, korkeiden muurien takana piileskelevä täydellinen aavekaupunki keskellä kuhisevaa urheilupuistoa. Molemmilla kerroilla oli vähän jännää vartijoiden kanssa, mutta rapautuneet talonrotiskot tarjosivat lymypaikkoja. Umpeen kasvaneet takapihat ja sadevedestä täyttyneet bulevardit halkoivat pastellinsävyistä ja luonnottoman hiljaista aavekaupunkia, jonka muurien ulkopuolella tuhannet kiinalaiset viettivät iloista kesäpäivää, ja jonka muurien sisällä tutkimusretkeäni todistivat vain taivaalla kaartelevat linnut.

Seikkailu huipentui kylän sydämeen, klubille uima-altaineen, lasikupoleineen ja marmorilattioineen, Vartijankoppi siinsi tässä vaiheessa turhan lähellä, muutoin päivälepo altaan reunalla lekotellen olisi ollut paikalle arvoisensa kunnianosoitus.

Harmaa kaupunki

Yhtenä päivänä kadotin Pekingin hetkeksi.

Mulla on ollut suuria vaikeuksia saada otetta Pekingistä. Se on kuin ameeba joka muljahtaa ulos nyrkistä kun siihen tarttuu. Kasvaa sinne suuntaan mistä kävelet poispäin, haihtuen tyhjäksi edessäpäin. Olen viihtynyt lähinnä hutongeissa ja erinäisillä kuja-asia-alueilla, eivätkä lukuisat ekskursioni satunnaisille pysäkeille ja satunnaisiin kaupunginosiin ole juurikaan tuottaneet toivottua tulosta. Olen miettinyt onko tämä enemmän ihana vai kamala kaupunki.

Aloitin eilisen seikkailuni tuttuun tapaani tyhjään päähäni vaipuneena, hurauttaen vahingossa pari metropysäkkiä ohi suunnitellun määränpääni. Asemalta ulos tupsahtaessani olin tästä pienimuotoisesta harhaan päätymisestä erittäin tyytyväinen, sillä saavuin hiljaisen hutonkilaivueen rantaan. Jokin alueessa nostatti tuntosarveni pystyyn heti alusta alkaen; ehkä raunioituneiden rakennusten paljous, ehkä epätavallinen äänettömyys. 

Aikani kuljeskeltuani aluetta alkoivat halkomaan kuhisevien markkinakatujen suonistot tuhansine puoteineen. Harmaa rauhaisuus hälveni hälinän reunoille, kun ihmispöhinä, kilkatus ja kalkatus soljuttivat minua mukanaan hetken. Kuitenkin pian väsähdettyäni pullautin itseni ulos pääkadun ihmisparvesta. Kyseisessä pullautuksessa lienee tapahtunut mystisiä, sillä noiden parin askeleen aikana värit ja väkimassat haihtuivat ilmaan. Harmaa, jykevä hiljaisuus aukeni nurkan takana markkinakadun melusaastettaan pulputtavasta haarasta. Etäisetkin askelten äänet ja naurunpyrähdykset vaimenivat, ja graniitinvärinen Eurooppalaistyylinen arkkitehtuuri alkoi reunustaa teitä kohoten vakavana kohti valkoista taivasta. Alue oli kaunis ja satunnaisia vaeltelijoita lukuun ottamatta autio. Pekingin markkina-alueen laitamilla moinen ihmisettömyys sai aluksi kohottelemaan kulmakarvojaan, sitten hykertelemään hyvää onneaan, ja seuraavassa hetkessä heittäytymään aavekaupunkiin astuneeksi vaeltajaksi.

Harmaa kaupunki aukeni minulle toisena todellisuutena. Satunnaiset väriläiskät olivat kuin elävän kaupungin laitamilta irronneita sirpaleita, ripottautuneina merkeiksi harmaaseen kaupunkiin astuvalle kulkijalle. Tuntui kuin äänettömät aukiot ja graafisen kuutioituja reittejään risteilevät sivukujat kantaisivat mukanaan salaisuutta, ovelampaa merkitystä ja kunniakkaampaa tehtävää kuin pönöttää kuhinakatujen autioina laita-alueina. Minusta tuntui, että talot olivat tyhjiä. Että kaupunki olisikin lavastettu, palvelemaan viekkaan vaiettua tarkoitusta. Olin äkkiarvaamatta astunut Walter Moersin romaanin aavikolle vangittuun näkymättömän väen kaupunkiin. Melkein haistoin fatomit ja yhden talon keittiönpöydällä höyryävän perunasoseen. Kuvittelin arvokkaiden julkisivujen taakse tyhjiä huoneistoja. Yksinkertaisesti sisustettuja, mutta käyttämättömiä. Olemassa vain unessa tai toisessa tietoisuudessa. 

Yhden kujan päästä minua tervehti juna. Enkä vieläkään herännyt.

Ihana kaupunki.