Tuntuu kuin olisin ohut ja
laidoiltani muljahteleva pöllähdys, tyhjä mutta samalla täynnä pelkkiä ääripäitä ja keskeneräisyyksiä. Vellon tasolta toiselle, rynnistän portaisiin,
syöksyn metreittäin ylös ja alas ja sivuille, eteenpäin, takaisin, oikoteille,
sivupoluille. Tai en sittenkään, koska yhtäkkiä minua ei ole. Minä haihdun,
minä kiinteydyn, minä kasvatan ulokkeita vain vetääkseni ne takaisin sisään. Minä
katselen liukuhihnoja joita pitkin kaiken maailman möykyt vyöryvät ohitseni, yltäni,
altani, lävitseni. Minun lävitseni, minujeni lävitse. Minäni meuhkaavat suunnasta toiseen tavoitellen tyhjiä
ulottuvuuksia, minäni haalivat ympärilleni ilmaa kanavoidakseen kaiken, pistääksen sievään purkkiin. Yksi minäni linnottaudun nurkkaan silittelemään omia surujani,
minkä huomatessani toinen minäni lehahdan punaiseksi ja poksahdan kaikkein häilyvimmäksi
höyryksi. Minäni voisivat aivan hyvin olla sinuja, samanlaisia kiljuvia rääpäleitähän ne ovat. Minun minäni kasaavat toisistaan kekoa päällänsä hyppien ja kiljuen huomiota ja valtaa. Tai eivät sittenkään, koska taaskaan minua ei ole. Tai on sittenkin,
mitä muuta voinkaan kuin olla.
Oudointa on tarkastella
tätä mekastusta ulkoapäin.
