Oikoreittilähiö

Aamulla läväytin oven auki. Uudet kotikulmani sohjoisine pihakatuineen tuoksuivat ala-asteelta ja harhautuneilta iltakävelyiltä. Valkotiiliset talot näyttivät harmaaseen tiskiveteen kastetuilta sokeripaloilta. Hassua, miten kotikaupungin alueet voivat tuntua suuriltakin valloituskohteilta, ainoastaan uuden tukikohdan perustamisen myötä. Paarustin pari silmukkaa talojen väliköissä ja soin hyväksyntäni kadunpientareilta halkeaville pikkupoluille ja alikulkutunneleille. Kaikkialla on oikoreittejä, tämä on oikoreittien kaupunginosa. Ei tarvitse talloa omia jalanjälkiään.

Valkoista ja harmaata, tuhnuisuutta, masentavan suuria punaisia kirjaimia iskettyinä otsaan merkiksi mistä kenellekin. Pizzerian ympärivuotiset jouluvalot. Ihmiset päällekäin kaukaloissaan kuin muurahaiset luontoillassa. Maanalaisia teollisuushalleja, tummuneita kahden neliön pergoloita kahdeksan neliön ruohoplänteillä. Minä tuijottamassa suoraan sisään olohuoneeseesi. Tuhat neliökilometriä harmaankukertavaa muovimattoa. Minä pikkuisessa tarkkailulaatikossani kuin laivan ohjaamossa, kädet sidottuna mutta jalat tuplaantuneina pitkin seiniä kipittäväksi kvartetiksi.

Valkoinen polku

Valo on helmenharmaa

Lattia ja kynnykset polveilevat

kalpeisiin huoneisiin

Autioihin kulmauksiin

Kulmat katkovat lattialankkuja

ovenkahvat kuin mustikoita polun laidalla

labyrintin ainoalla polulla

Valkeat mutkat nielevät askeleita

Viimeisessä nurkassa 

höyhenkeko