Internet on pullollaan perusteltuja faktoja ja tutkimustietoa eläinten
oikeuksista, kasvissyönnistä, veganismista ja muista aiheeseen
liittyvistä asioista. Siksi minulla on nyt oikeus piehtaroida
tunnepuolella.
Kävin tänään ison automarketin lihaosastolla. Lusmuilin käytävällä muutamia minuutteja, tuijotellen muovirasioissaan tutisevia lihanpaloja. Metrikaupalla luonnottomassa loisteputkivalossa kylpeviä hyllyjä, joilla kymmenet erilaiset punertavat möykyt ja kimpaleet nököttivät. Kymmenittäin pulleissa talvitakeissaan ja paksuissa pipoissaan pöhiseviä patuja vertailemassa fileepihviä ja paistisuikaletta.Vaeltavia pipopäisiä lihanpaloja lappaamassa kärryihinsä muoveissaan kököttäviä lihanpaloja. Iloisia ja nälkäisiä lihanpaloja, tapettuja lihanpaloja. Lisäksi ainakin yksi lihanpala, joka halusi vain itkeä tai oksentaa.
Koska kasvissyöntiä puoltavista järkisyistä lienee nykyään tietoinen lähes jokainen automarketin lattioita kuluttava ihminen, on syytä ihmetellä järkeä parhaimmillaan täydentävän tunteen, empatian ja oikeudentajun loistoa poissaolollaan näillä kuhisevilla lihakäytävillä. Minä olen aina kokenut tunnerepertuaarissani keskeisellä paikalla vahvan vaiston, tunneperäisen ja selittämättömän aistin, joka humahtaa kivuliaan konkreettisena tietoisuuteen varoittaen väärin toimimisesta aina kun lähestyin lihaisaa ateriaa. Vuosien ajan keskityin tukahduttamaan tai huijaamaan tuota aistia. En ole käytännössä kertaakaan elämässäni syönyt kokolihaa, vetelin mielummin jauhelihaa tai nakkeja, jotain pidemmälle prosessoitua ja vähemmän lihamaista. Teini-ikäisenä yritin kylläkin vastentahtoisesti opetella syömään kanaa, etten olisi ruokavalioineni läheisilleni niin hankala. Jauheliha-annoksen ääressä suljin korvani ajatuksilta jotka singahtelivat tajuntaani: kuinkahan monen eri lehmän tai possun lihaa tässä paketissa on ollut? kuinkahan monta yksilöä tähän on kuollut? mitenköhän ne tapettiin? kukakohan ne tappoi? millaisen elämän ne elivät?
Välillä yökin jauhelihat suussani tai mahassani, yrittäen epätoivoisesti keskittyä johonkin muuhun kuin siihen vastenmieliseen hulluuteen jota olin parhaillani tekemässä. Välttelin lihaa ja välttelin ajatuksiani. Lopulta järkisyyt yhdistyivät vaistoon ja syntyi horjumaton ja äärettömän huojentava päätös. Nykyään tiedostan sen, että ainakin osa kyseisestä "vaistoksi" nimittämästäni taipumuksestani perustui puhtaasti makumieltymyksille. Omia toimiaan on turha pyhittää jälkikäteen niitä uudelleennimeämällä, mutta väitän silti sen isomman osan kyseisestä vaistosta perustuneen empatialle, halulle olla kiinnostunut, tarpeelle toimia oikein, sekä käsitykselle ulkoapäin syötettyjen arvohierarkioiden heikoista kohdista. Minä en alun alkaenkaan voinut ymmärtää miksi jonkun oli kuoltava minun lautaselleni.
Kun lihahyllyn tiskien välissä viilettelee muutamia minuutteja oikeasti keskittyen siihen mikä on homman nimi, koko iloisesti joulukoristeltu hyllyväli alkaa laulaa makaaberia absurdiuden sinfoniaansa. Koko paikka muuttuu yhdeksi kuolleiden ruumiinpalasten hulluksi kappeliksi, käytäväksi jonka täytteeksi päätyy ja päättyy päivittäin tuhansittain elämiä. Varmaan helpotus sikäli, olivathan nuo elämät tuotantolaitosten kylmimmässä ikeessä taatusti elämisen arvoisia. Kiiltävän muovisessa hauta-arkussaan kököttäminen lienee joillekin yksilöille elämän parasta aikaa. Ja nälkäiset pipopäät noukkivat tyytyväisinä kärryihinsä nämä paketilliset noiden (lyhyiden) elämien mittaisten tuskien jäännöksiä. Se on hulluutta, ja sitä hulluutta ajatellessaan tuntuu kuin jokainen liharasia kääntäisi katseensa kohti ja alkaisi kiljua. Missä ovat ihmisten korvat?
Hiton syvällä pipojen sisällä ainakin.
Se välinpitämättömyys, joka näiden hyllyjen välissä kuhisevan ihmismassan päivittäisissä toimissa manifestoituu, on absurdiudessaan täysin lamaannuttavaa. Lamaantuneita ovat ne lihapaketin kärryynsä poimivat patutkin, turtumukselle ja vieraantuneisuudellehan koko pikku ongelma nimeltä "tehotuotanto" ja sen päivittäinen hyväksyminen perustuvat. Päät ovat käsittämättömän syvällä pipoissa. Missä huitelee se vaisto tai tunne, se vaimea tai meluisakin ääni joka herättelisi kyseenalaistamaan syväänkin juurtuneet tavat? Miksei tunne vahvista järkisyiden komeaa rintamaa? Miksei tunne voi olla se viimeinen sysäys muuttaa elintapojaan, kun pelkkä järki tuntuu hukkuvan välinpitämättömyyteen?
En jaksa hetkeäkään uskoa olevani tunteeni tai vaistoni, tai niiden viitoittamina vetämieni tulkintojeni kanssa ainoa laatuani. Ihmettelen syvästi tunteen heikkoutta, tai sitä turtumuksen, itsekkyyden, tai muiden syiden määrää, joiden alle niin tunteen kuin järjenkin voi uudelleen ja uuudelleen haudata. Käytännössä kukaan ei voi enää vedota tietämättömyyteen. Jokaisen pipopatun on siis vedottava välinpitämättömyyteen.
Minä vetoan kimpaantuneen syyllistävään karmailupuhinaan jonka oikeutan tämänpäiväisen lihahylly-ahdistuskohtauksen vielä vellovilla jälkimainingeilla:
Toivottavasti teidän piponne edes hiostavat ihan hitosti.
