Johdatus pelkoon

Huomasin tänään pohtivani, olenko koskaan lukenut kirjaa joka aidosti pelottaisi ja kauhistuttaisi minua. Sellaista teosta, joka seuraisi minua uniini ja alitajuntaani asti, jonka tunnelma väreilisi kirjaimista kansiin sykkien ahdistavuuttaan jo kirjaa vilkaistessa. Ensimmäisenä mieleeni nousi Joseph Conradin Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1902). Myönnettäköön, ettei teos lukiessani juuri nostattanut karvoja pystyyn tahi lattialla lojuessaan ärsyttänyt olemassaolollaan sen enempää. Tämä paljastui johtuvaksi vain ylimalkaisesta lukutavastani ja pureskelun puutteesta, sillä vasta jälkikäteen mässäiltynä kansien välissä kuhiseva pimeä arvaamattomuus alkoi edustaa myös minulle sen kaltaista arvaamattomuuden prosessia jota itsekin kutsuisin pelottavaksi.

Teoksessa Conradin usein käyttämä kertojahahmo Charles Marlow tarinoi kokemuksistaan jokilaivakapteenina Afrikan Kongossa vuonna 1890. Tarinassa Marlow seilaa ylös Kongojokea tapaamaan norsunluuvälittäjää herra Kurtzia. Teoksen konkreettiset tapahtumat kietoutuvat pitkälti matkanteon ja norsunluukartellin julman todellisuuden kuvauksien ympärille. Asemalla vallitsee vehkeilyn ja väkivallan ilmapiiri, työnteko on uupuneen näennäistä mutta työn kuristusote tekijöihinsä sitäkin todellisempi. Työvoimaksi valjastetut alkuasukkaat kaikessa pakotetussa alemmuudessaan edustavat tavoittamatonta ja siksi niin vaarallista toiseutta. Tämän arvaamattomuutta henkivän toiseuden tempoilu valkoisen miehen rakentamien hierarkioiden kahleissa kylvää kaunaa ja väkivaltaa. Viidakon tumma yksinäisyys tummaihoisine kasvatteineen on vieras todellisuus ja sen sekaan sukeltaneelle jokilaivakapteenillemme psyykelle uudella tavalla uhkaava tila. Synkkyys, brutaalius ja turtumus lyövät uuteen todellisuuteen astuneen maahan hitaasti ja salakavalasti. Herra Kurtzin salamyhkäisestä, kulttimaisesta hahmosta on tullut tämän syöpämäisen henkisen muutoksen rohisevasti hengittävä manifestaatio.

Mutta erämaa oli jo varhain keksinyt hänen vikansa ja kostanut hänelle tämän mielettömän maahanhyökkäyksen kauhealla tavalla. Se varmaan kuiskasi hänelle jotakin häntä itseään koskettavaa, jota hän ei tiennyt, asioita, joita hän ei aavistanut ennen kuin sai kumppanikseen suuren yksinäisyyden - ja se kuiskaus kiehtoi vastustamattomasti. Se nostatti hänessä äänekkään vastakaiun, koska hän oli ytimeltään ontto. (Conrad 1902, 119).

Marlowille Herra Kurtz edustaa kaikkea sitä mihin tämä itse pelkää luiskahtavansa. Rappio, eurooppalaisen sivistyneisyyden hälveneminen, brutaalit rituaalit ja kannibalismi järkyttävät kahta kauheammin, kun niitä edustaa valkoinen mies, alkuasukaskulttuurin osaksi otettu, tietoisesti oman taustansa hylännyt. Mätänemisprosessin askelmat ovat salakavalan matalat ja prosessi itsessään omavaltaisuudessaan täysin arvaamaton ja mukanaan vievä. Arvaamattomuus ja toisaalta vääjäämättömyys häilyvät pelon kanssa samoja polkuja pitkin.

Teoksen kuvaamat konkreettiset hirmuteot eivät vedä vertoja symbolisen tason kauhuille. Minulle teos edustaa nimeään myöten psyyken tietoisia ja tiedostamattomia syvyyksiä, tuntemattoman oletusarvoista pelottavuutta, tottumuksen ja toiseuden vastakkainasettelua, ja näihin kaikkiin kietoutuvaa epävarmuuden ja yksinäisyyden aiheuttamaa ja pelolle altistavaa haurautta. Toiseuden edessä omat ihanteet halkeilevat haurauttaan ja tuntemattoman varjo on painavampi.

Yrittäessäni tavoittaa sitä jotakin mikä teoksessa minua varsinaisesti pelottaa, nousevat mieleeni Conradin motiivinaan käyttämät hiljaisuudesta yllättäen kajahtavat huudot. Huutoja vaarallisempaa on kuitenkin niitä ympäröivä pahaa enteilevä hiljaisuus, kauhistuttavuuden juuri ja juuri erottuva tuoksu ilmassa. Minulle pimeyden sydämen pelon maahanlyövin voima on sen epämääräisyydessä. Konkreettisten tapahtumien uhkaavuus on sekin tosiasia, mutta varsinainen pelon prosessi kulminoitui omalla kohdallani juurikin mädäntyvän kehityskertomuksen epämääräisimpiin, synkimpiin ja yksinäisimpiin hetkiin. Viidakosta purkautuvat kauhunsekaiset huudot kirkaisevat kaiken tavoittamattoman kauhun yllättäen vasten kasvoja, tehden epämääräisestäkin pelosta todellista.

Sekä ulkoisten tapahtumien että teoksen tematiikan kannalta tärkeä elementti, kolonialismi, on mielestäni pohdinnan arvoinen myös toiseuden hallinnan yrityksenä. Toisen voima syntyy toisen heikkoudesta, raakuus synnyttää raakuutta ja enteellisen arvaamattomuuden ilmapiiri kietoo hämäräänsä asemaan katsomatta. Tarinan hierarkiat ovat epätoivoisia yrityksiä hallita arvaamatonta toiseutta, norsunluu palkkio tuhoa kylvävästä valkoisen miehen hulluudesta. On helpompaa hallita kuin ojentaa kätensä. Pelon kanssa ei neuvotella.

Tummansävyinen, arvaamaton viidakko heijastelee sekin teoksen syvempää tematiikkaa, psykologista ja sosiaalista muutosta. Conradin symboliikka on yhtä aikaa hienostuneen sisäänrakennettua mutta kouriintuntuvuudessaan miltei ahdistavaa. Hiljaisen matkan itsensä symboliseen aspektiin kiedottu hienoviritteinen kuvakieli maalaa viidakon joen halkomaksi mustaksi kauhun massaksi. Joen edustama kapea turvavyöhyke, pahasti mutkitteleva ja uppotukkien täyttämä kultainen keskitie rajautuu molemmin puolin hämärän arvaamattomuuden viidakkoon. Vaara väijyy välittömästi silmänkantaman ulkopuolella eikä tukahduttavaa kuumuutta pääse pakenemaan. Sumuisuus, hämäryys, likaisuus ja ahdistavuus heijastuvat viidakosta joen pintaan ja siitä suoraan sisimpään.

En tiedä onko Pimeyden sydän sanan varsinaisessa merkityksessä pelottava kirja. Minulle se on enemmänkin johdatus pelon rakenteisiin. Tottumuksen ja toiseuden välinen kuilu. Pelon prosessin suolet leviteltynä joen rantaan.

Alku

Kovakuoriaiset ovat täydellisiä. Oletteko huomanneet kuinka rytmikkäästi niiden nivelet soljuvat, tai kuinka hekumallisen miellyttävällä tavalla niiden pienet jalkaterät luikertavat ilmassa kun ne kesken marssinsa pysähtyvät hetkeksi miettimään? Koppakuoriaisen hidas, ihastuttavan värisevä koiven ojennus on tällä hetkellä sensuellein asia jonka pystyn kuvittelemaan. Entä oletteko huomanneet joidenkin kuoriaislajien jalkavarsien pienet pisaramaiset nystyrät? Voi luoja.

Myönnän kyllä surkutelleeni viime aikoina Gregor-paran kärsimyksiä, muttei aloitustekstistäni silti pitänyt ihan tällainenkaan tulla. Kovakuoriaiset kiehtovat minua siinä missä suunnilleen kaikki muutkin maailman asiat ja ilmiöt, ja koska minulle on tärkeää toisinaan velloa näissä vaihtelevan epämääräisissä kiehtomuksen kohteissani myös verbaalisesti, lienee kovakuoriaisaiheinen ilakointi varsin kuvaava avauspuheenvuoro tännekin. Lapsena yksi lempirunoistani oli muuten Lauri Viidan Kapina.

Kirjoitan tätä tekstiä puuduttavaa päivää seuranneena levottomana yönä, jonka kulkua ovat levottomuuden lisäksi leimanneet hyvät ideat aina kovakuoriaisfetissini julkistamisesta blogikirjoittelun aloittamiseen. Tämän aloitustekstin kirjoittamisen aiheuttama ahdistus lupailee sekin menestystä tulevalle kirjoittelulleni, mutta lienee hyvien tapojen mukaista aloittaa blogi jonkinlaisella esittäytymisellä ja blogin konseptin rajaamisella.

Tämän homman kantavia ajatuksia ovat vapaus ja soljuvuus. Koska hekumoinnin kohteeni tässä maailmassa vaihtelevat kovakuoriaiserotiikasta öljyvärimaalaukseen ja meditoinnista nō-teatteriin, lienee tarkoituksenmukaista jättää kirjoitteluni aihepiirit sen kummemmin rajaamatta. Toivoakseni tekstien muoto sen sijaan noudattelisi kahta edellä mainitsemaani ihannetta; soljahdellen sen kummemmitta selityksittä huumanhöyryisistä runotuokioista aina tieteellisempäänkin tykitykseen asti.

Esittäytyminen jääkööt tuonnemmaksi. Maailma on tulvillaan minua syvästi sykähdyttäviä asioita, asioita joissa tahdon velloa ja piehtaroida, asioita joista kirjoittaminen hymyilyttää ainakin minua.