Aallon lailla aineetonna
Laineen laki kaulallani
Kelluu kaipuun puiset puolat
Rantaan riutuu hennot nuorat
Kallon kaulaan uurtuu laulu
Aalloilla kai kaikuu nauru
maanantai 28. syyskuuta 2015
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Maahan
Upota harmaalle kankaalle
Minut, maalaa kylkeeni kataja
Laita lanteille kivipuro
Korroosio, eroosio
Ranteille hopeasuonet
Paperi ja akvamariini
Hio solisluustani koivikko
Kaulalle vuonojen verkko
Kostuta silmäni sammalein
Vanamoin, kuutamoin
Valuta varjoni moreeniin
Graniitti, dioriitti
Kurota juureni pohjavesiin
Iske rintaani routa
Minut, maalaa kylkeeni kataja
Laita lanteille kivipuro
Korroosio, eroosio
Ranteille hopeasuonet
Paperi ja akvamariini
Hio solisluustani koivikko
Kaulalle vuonojen verkko
Kostuta silmäni sammalein
Vanamoin, kuutamoin
Valuta varjoni moreeniin
Graniitti, dioriitti
Kurota juureni pohjavesiin
Iske rintaani routa
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
Höttöhönön seikkailut Pekingissä
Kuluneiden kuukausien elelyäni jälkikäteen katseltuna, tuntuu projekti nimeltä Peking edelleen yhtä hankalalta kuin lopulta antoisaltakin. Peking vuoroin kiehtoi, väsytti ja tylsistytti kuoliaaksi reitillä kohti ytimiä, joiden esiinkaluamisen tunsin pääseväni vasta aloittamaan.
Peking oli kaiken aikaa minulle kaupunki, josta oli erityisen hankala saada otetta. Kaupungin suuruuden positiivinen korrelaatio tapahtumien ja seikkailtavien paikkojen määrään ja kiintoisuusasteeseen tuntui yllättävän nopeasti saavuttavan huippukohtansa. Asiat, ihmiset ja alueet yksinkertaisesti monistuvat. Kaupat, moottoritiet, harmaat pilvenpiirtäjäkorttelit ja räkäiset ravintolakadut toistuvat samanlaisina, muodostaen kimppuina taas uusia ja uusia alueita joilta minun oli vaikea erottaa ominaispiirteitä tai löytää uutta. Kaupunki pullistelee satoja ja satoja neliökilometrejä jotka eivät - koluttuina tai koluamattomina - merkitse minulle mitään. Silti ympärillä leijui ärsyttävä lupauksen tuoksu, sillä joka ilmansuuntaan kuhisi katuja ja ihmisiä jotka saisivat sydämen läpättämään, jos vain osaisi katsoa oikein silmin, oikeasta suunnasta ja tarpeeksi lähelle. Minulle oli vaikeaa päästä ytimeen, erotela höttö ja olennainen toisistaan.
Halusin uskoa tympeän monistuvuuden olevan näennäistä, omaa sokeuttani ja pääni keino järjestellä kaupunkia helpommin käsiteltäviin palasiin. Näin järjettömän kokoisessa kaupungissa itsensä järjestäminen järkevän kokoisiin perusympyröihin on kuitenkin elinehto. Kukaan ei voi hallita kaikkea. Kaupunki on pirstaloitunut keskittymiin ja erilaiset ihmisryhmät viettävät aikaansa eri tavoin eri paikoissa. Nämä kuplat, alueet, ryhmittymät, keskittymät, millä perusteella luokittelu halutaankaan tehdä, näyttäytyivät minulle kuin omina pieninä ekosysteemeinään, ollen keskenään hämmästyttävän samanlaisia mutta samalla sangen rajatietoisia. Näiden alueiden merkityksellisiin osiin, ytimiin, näihin kupliin oli päästävä sisälle löytääkseen: milloin mitenkin ovelaa reittiä kulkien, milloin kenenkin opastamana. Tuntui, että jokainen kuului jonnekin.
Minun kuplakseni, elinympäristökseni ja näennäisine rajoikseni lankesi tietysti yliopistokupla. Se sekä piti jäsenensä päivästä toiseen tiiviisti velvoitettuna, että tarjosi rajojensa sisällä "kaiken tarvittavan", niin ettei "ulkopuolelle" oikeastaan edes tarvitsisi lähteä. Uomaansa jymähtäminen oli äärettömän helppoa. Pakollisen, melkoisen aikaavievän opiskelun ohella esimerkiksi vaihtarielämään ah niin lujasti linkittynyt kaljakulttuuri tarjosi yhdenlaisen illuusion mielekkäästi vietetystä ajasta. Toinen vaihtoehto olisi ollut viettää iltansa ylimääräisillä kursseilla ja opintopiireissä ravaten. Jokaiselle kuulemma löytyy "se oma juttu". Astuttuani kampuskuplaani kuukauden vapaan matkustelun ja vielä useamman kuukauden epämääräisen puolikodittoman hortoilun jälkeen, tuntui pysähtyminen ja tiettyyn uomaan asettautuminen varsin ahdistavalta. Kyseinen melko odotettavissa ollut turhautuminen kuitenkin antoi kummasti voimaa tökkiä elämässä varsin ensisijaisen aseman ottaneen yliopistokuplan seinämiä sisältäpäin.
Peking osoittautui kuitenkin kaupungiksi jota ei valloiteta viikossa tai edes vuodessa. Alkuun halusin katsella kaupunkia vähän kuin suurta näyteikkunaa. Kuljin ja ihmettelin, katsoin tarkasti ja kriittisesti, pujahtamatta kuitenkaan sisään puotiin. Olin mielissäni katsojan osasta. Kukapa haluaisikaan myyjäksi, ajattelin. Minä olen parhaimmillani tarkkailijana, ajattelin.
Melko pian tarkkailukiintiö kuitenkin tuntui paukkuvan ylitse. Näyteikkuna alkoi toistaa itseään ja välillä tunsin näkeväni pelkkiä samanlaisia kuplia samanlaisine ihmisineen. En löytänyt omia juttujani enkä nähnyt mistään enempää kuin ripauksen pintaa. Oma yliopistokuplani kuristi ympärillä ja tuntui dominanssinsa vuoksi tekevän syrjähypyt mahdottomiksi. Tunsin uupumusta ja voimattomuutta kaiken jännän äärellä. Kaiken, minkä sisään en millään osannut luikahtaa.
Tarkkaileminen on kuitenkin aina hyvä. Sen lisäksi myös kommunikaatio - alkeellinenkin - sekä uuttera tutkiminen ja selvittely olivat lopulta minun avaimeni sisälle mystiseen kuplakaupunkiin, takaisin vapaaseen tilaan josta sykähdyksen sattuessa saatoin muljahtaa töllistelemään milloin minkäkin kuplan sisäpuolta. Kyseinen prosessi oli hiton hidas ja raskas - ja kyseinen havainto on kaikessa kuluneisuudessaan ja ilmiselvyydessään hellyyttävä. Toteutuspuolella minulla riitti harjoiteltavaa, erityisesti kommunikaatiorohkeuden saralla. Katsojan rooli, hiljaisen tarkkailijan ja päänsä sisässä riemuitsijan osa on minulle luontainen. Kielitaidon hataruus sekä ulkomaalaisuudesta johtuva ukopuolisen osa asettivat nekin haasteensa hommaan. Pienin askelin kuitenkin koettelin ovia sisälle milloin mihinkin kuplaan. Hankin taustatietoa ja tein pieniä täsmäiskuja. Pölisin vierustovereilleni metrossa, liityin setälaumaan tuijottamaan lautapelisessiota, hyppäsin mopon tarakalle tuntemattoman pojan vinkatessa mukaan hutonkiajelulle.
Homma oli lopulta ihan yksinkertaista, joskin opiskelun ohessa välillä melkoisen uuvuttavaa. Hakeutumalla mukaan ihmisten puuhiin - tai satunnaisesti vain tarkkailemaan - koin kuitenkin kuorivani höttöä olennaisen päältä ihan onnistuneesti. Höttö muodostui kuitenkin tärkeäksi ainekseksi, sillä vasta sen kaiken läpi käytyäni minun oli mahdollista osoittaa varmuudella kohti sitä, mikä oli olennaista. Kuplat olivat ja pysyivät, mutta yliopistokuplan painostavuus oli siedettävämpää kun vastapainona ei ollut enää pelkkää epämääräistä harhailua, elämän tuijottamista ulkopuolelta. Hutonkikupla hutonkiasukkaineen muodostui minulle rakkaimmaksi hihhulointialueeksi, joskin yhtä hauskaa oli vierailla luksutavarataloissa tai viettää ilta vaihtaribaarissa - todeten, että taas on kerroksellinen höttöä käyty läpi ja yhdenlaisen kuplan ytimeen pujahdettu. Luksustavaratalosta tai vaihtaribileistä saattoi kuitenkin löytyä ripaus jotain sinne kuulumatonta, jotain mikä johdatti koluamaan taas uusia nurkkia. Opin, että yllätyksiä löytyy kaikkialta, eivätkä kuplat, keskittymät, kaupunginosat - mitkä vain - ole keskenään homogeenisiä. Jopa silmiinpistäväkin monistuneisuus tuottaa sivutuotteenaan valtavan määrän kiinnostavia epämuodostumia.
Toisin sanoen, myös höttö on olennaista. Oikeastaan kaikki uusi on olennaista ja kaikki uusi on käytävä lävitse. Ja kaikki myös oli uutta. Asioita piti käsitellä kokonaisuuksina. Se on ymmärrettävää, sillä eihän kukkia poimiessakaan nyppäistä mukaan vain kauneinta terälehteä. Toisinaan taas se ainoa epämuodostunut yksilö onkin viehättävin. Pekingissä riittäisi höttöä ja epämuodostumaa selviteltäväksi vielä aika monen täsmäiskun verran. Homma lienee vasta alussa.
Peking oli kaiken aikaa minulle kaupunki, josta oli erityisen hankala saada otetta. Kaupungin suuruuden positiivinen korrelaatio tapahtumien ja seikkailtavien paikkojen määrään ja kiintoisuusasteeseen tuntui yllättävän nopeasti saavuttavan huippukohtansa. Asiat, ihmiset ja alueet yksinkertaisesti monistuvat. Kaupat, moottoritiet, harmaat pilvenpiirtäjäkorttelit ja räkäiset ravintolakadut toistuvat samanlaisina, muodostaen kimppuina taas uusia ja uusia alueita joilta minun oli vaikea erottaa ominaispiirteitä tai löytää uutta. Kaupunki pullistelee satoja ja satoja neliökilometrejä jotka eivät - koluttuina tai koluamattomina - merkitse minulle mitään. Silti ympärillä leijui ärsyttävä lupauksen tuoksu, sillä joka ilmansuuntaan kuhisi katuja ja ihmisiä jotka saisivat sydämen läpättämään, jos vain osaisi katsoa oikein silmin, oikeasta suunnasta ja tarpeeksi lähelle. Minulle oli vaikeaa päästä ytimeen, erotela höttö ja olennainen toisistaan.
Halusin uskoa tympeän monistuvuuden olevan näennäistä, omaa sokeuttani ja pääni keino järjestellä kaupunkia helpommin käsiteltäviin palasiin. Näin järjettömän kokoisessa kaupungissa itsensä järjestäminen järkevän kokoisiin perusympyröihin on kuitenkin elinehto. Kukaan ei voi hallita kaikkea. Kaupunki on pirstaloitunut keskittymiin ja erilaiset ihmisryhmät viettävät aikaansa eri tavoin eri paikoissa. Nämä kuplat, alueet, ryhmittymät, keskittymät, millä perusteella luokittelu halutaankaan tehdä, näyttäytyivät minulle kuin omina pieninä ekosysteemeinään, ollen keskenään hämmästyttävän samanlaisia mutta samalla sangen rajatietoisia. Näiden alueiden merkityksellisiin osiin, ytimiin, näihin kupliin oli päästävä sisälle löytääkseen: milloin mitenkin ovelaa reittiä kulkien, milloin kenenkin opastamana. Tuntui, että jokainen kuului jonnekin.
Minun kuplakseni, elinympäristökseni ja näennäisine rajoikseni lankesi tietysti yliopistokupla. Se sekä piti jäsenensä päivästä toiseen tiiviisti velvoitettuna, että tarjosi rajojensa sisällä "kaiken tarvittavan", niin ettei "ulkopuolelle" oikeastaan edes tarvitsisi lähteä. Uomaansa jymähtäminen oli äärettömän helppoa. Pakollisen, melkoisen aikaavievän opiskelun ohella esimerkiksi vaihtarielämään ah niin lujasti linkittynyt kaljakulttuuri tarjosi yhdenlaisen illuusion mielekkäästi vietetystä ajasta. Toinen vaihtoehto olisi ollut viettää iltansa ylimääräisillä kursseilla ja opintopiireissä ravaten. Jokaiselle kuulemma löytyy "se oma juttu". Astuttuani kampuskuplaani kuukauden vapaan matkustelun ja vielä useamman kuukauden epämääräisen puolikodittoman hortoilun jälkeen, tuntui pysähtyminen ja tiettyyn uomaan asettautuminen varsin ahdistavalta. Kyseinen melko odotettavissa ollut turhautuminen kuitenkin antoi kummasti voimaa tökkiä elämässä varsin ensisijaisen aseman ottaneen yliopistokuplan seinämiä sisältäpäin.
Melko pian tarkkailukiintiö kuitenkin tuntui paukkuvan ylitse. Näyteikkuna alkoi toistaa itseään ja välillä tunsin näkeväni pelkkiä samanlaisia kuplia samanlaisine ihmisineen. En löytänyt omia juttujani enkä nähnyt mistään enempää kuin ripauksen pintaa. Oma yliopistokuplani kuristi ympärillä ja tuntui dominanssinsa vuoksi tekevän syrjähypyt mahdottomiksi. Tunsin uupumusta ja voimattomuutta kaiken jännän äärellä. Kaiken, minkä sisään en millään osannut luikahtaa.
Tarkkaileminen on kuitenkin aina hyvä. Sen lisäksi myös kommunikaatio - alkeellinenkin - sekä uuttera tutkiminen ja selvittely olivat lopulta minun avaimeni sisälle mystiseen kuplakaupunkiin, takaisin vapaaseen tilaan josta sykähdyksen sattuessa saatoin muljahtaa töllistelemään milloin minkäkin kuplan sisäpuolta. Kyseinen prosessi oli hiton hidas ja raskas - ja kyseinen havainto on kaikessa kuluneisuudessaan ja ilmiselvyydessään hellyyttävä. Toteutuspuolella minulla riitti harjoiteltavaa, erityisesti kommunikaatiorohkeuden saralla. Katsojan rooli, hiljaisen tarkkailijan ja päänsä sisässä riemuitsijan osa on minulle luontainen. Kielitaidon hataruus sekä ulkomaalaisuudesta johtuva ukopuolisen osa asettivat nekin haasteensa hommaan. Pienin askelin kuitenkin koettelin ovia sisälle milloin mihinkin kuplaan. Hankin taustatietoa ja tein pieniä täsmäiskuja. Pölisin vierustovereilleni metrossa, liityin setälaumaan tuijottamaan lautapelisessiota, hyppäsin mopon tarakalle tuntemattoman pojan vinkatessa mukaan hutonkiajelulle.
Homma oli lopulta ihan yksinkertaista, joskin opiskelun ohessa välillä melkoisen uuvuttavaa. Hakeutumalla mukaan ihmisten puuhiin - tai satunnaisesti vain tarkkailemaan - koin kuitenkin kuorivani höttöä olennaisen päältä ihan onnistuneesti. Höttö muodostui kuitenkin tärkeäksi ainekseksi, sillä vasta sen kaiken läpi käytyäni minun oli mahdollista osoittaa varmuudella kohti sitä, mikä oli olennaista. Kuplat olivat ja pysyivät, mutta yliopistokuplan painostavuus oli siedettävämpää kun vastapainona ei ollut enää pelkkää epämääräistä harhailua, elämän tuijottamista ulkopuolelta. Hutonkikupla hutonkiasukkaineen muodostui minulle rakkaimmaksi hihhulointialueeksi, joskin yhtä hauskaa oli vierailla luksutavarataloissa tai viettää ilta vaihtaribaarissa - todeten, että taas on kerroksellinen höttöä käyty läpi ja yhdenlaisen kuplan ytimeen pujahdettu. Luksustavaratalosta tai vaihtaribileistä saattoi kuitenkin löytyä ripaus jotain sinne kuulumatonta, jotain mikä johdatti koluamaan taas uusia nurkkia. Opin, että yllätyksiä löytyy kaikkialta, eivätkä kuplat, keskittymät, kaupunginosat - mitkä vain - ole keskenään homogeenisiä. Jopa silmiinpistäväkin monistuneisuus tuottaa sivutuotteenaan valtavan määrän kiinnostavia epämuodostumia.
Matkanteosta
Mä olen vihdoin rymynnyt tieni takaisin kotiin. Heti alkuunsa tunnustettakoon, että yhtäkkinen paluu ja takaisinasettuminen tähän tuhnuiseen kotikylään tuntuu hankalammalta kuin odotin. Minua on kieltämättä heitetty myös tavallista hankalammilla elinolosuhteilla. Tekisi pienesti mieli lähteä sinkoilemaan, riuhtomaan ovia joka suuntaan. Matkan muistoissa myllertäminen on hyvin katkeransuloista. Siksi minun on syytä muistutella itseäni muutamalla tärkeällä asialla.
1. Matkanteon on nyt aika ottaa toisenlaisia muotoja. Se on nyt keskittyvä pääni sisään. Konkreettisesti on aika siirtyä pienemmille mutta merkityksellisimmille fyysisille ja sosiaalisille radoille. En tarvitse joka viikko uutta maata koluttavakseni.
2. Seitsemän kuukauden maailmalla singahtelun lomassa huomasin, että ajalla, paikalla, liikkeellä tai pysähtyneisyydellä ei pohjiimmiltaan ole määräävää roolia perustyytyväisyyteni suhteen. Eteenpäin kiitäminen, hidastuminen, pysähtyminen, hyväksyminen ja oikean ajan koittaessa lempeä askel eteenpäin tuntuvat pehmeältä sykliltä, jonka liikkeessä minun ei tarvitse repiä. Joskus tekisi mieli, mutta koskaan ei tarvitse. Koen olevani onnekas siinä, että nämä kaikki vaiheet ja niiden kestojen vaihtelut tuntuvat minulle loppujen lopuksi aika helpoilta. Minulle on helppoa vain olla.
3. On syytä olla lempeä itselleen ja alitajunnalleen. Nyppäistä kiljuvat pikku haluajat ja tahtojat ulos pääkopastaan ja malttaa tarkastella niitä vielä uuden päivän valossa.
4. Ja vielä jos riuhtominen muuttuukin sopivalla järki-intuitio -kombolla höystetyksi mahdollisuudeksi: Suomi on aika näpsäkkä paikka metsävaelteluille, niittyhymistelyille ja sumuisilla erämailla hiljentymiselle.
Seuraavaksi alan purkaa muutamaa mennyttä seikkailua kuviksi ja sanoiksi.
1. Matkanteon on nyt aika ottaa toisenlaisia muotoja. Se on nyt keskittyvä pääni sisään. Konkreettisesti on aika siirtyä pienemmille mutta merkityksellisimmille fyysisille ja sosiaalisille radoille. En tarvitse joka viikko uutta maata koluttavakseni.
2. Seitsemän kuukauden maailmalla singahtelun lomassa huomasin, että ajalla, paikalla, liikkeellä tai pysähtyneisyydellä ei pohjiimmiltaan ole määräävää roolia perustyytyväisyyteni suhteen. Eteenpäin kiitäminen, hidastuminen, pysähtyminen, hyväksyminen ja oikean ajan koittaessa lempeä askel eteenpäin tuntuvat pehmeältä sykliltä, jonka liikkeessä minun ei tarvitse repiä. Joskus tekisi mieli, mutta koskaan ei tarvitse. Koen olevani onnekas siinä, että nämä kaikki vaiheet ja niiden kestojen vaihtelut tuntuvat minulle loppujen lopuksi aika helpoilta. Minulle on helppoa vain olla.
3. On syytä olla lempeä itselleen ja alitajunnalleen. Nyppäistä kiljuvat pikku haluajat ja tahtojat ulos pääkopastaan ja malttaa tarkastella niitä vielä uuden päivän valossa.
4. Ja vielä jos riuhtominen muuttuukin sopivalla järki-intuitio -kombolla höystetyksi mahdollisuudeksi: Suomi on aika näpsäkkä paikka metsävaelteluille, niittyhymistelyille ja sumuisilla erämailla hiljentymiselle.
Seuraavaksi alan purkaa muutamaa mennyttä seikkailua kuviksi ja sanoiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)