Peking oli kaiken aikaa minulle kaupunki, josta oli erityisen hankala saada otetta. Kaupungin suuruuden positiivinen korrelaatio tapahtumien ja seikkailtavien paikkojen määrään ja kiintoisuusasteeseen tuntui yllättävän nopeasti saavuttavan huippukohtansa. Asiat, ihmiset ja alueet yksinkertaisesti monistuvat. Kaupat, moottoritiet, harmaat pilvenpiirtäjäkorttelit ja räkäiset ravintolakadut toistuvat samanlaisina, muodostaen kimppuina taas uusia ja uusia alueita joilta minun oli vaikea erottaa ominaispiirteitä tai löytää uutta. Kaupunki pullistelee satoja ja satoja neliökilometrejä jotka eivät - koluttuina tai koluamattomina - merkitse minulle mitään. Silti ympärillä leijui ärsyttävä lupauksen tuoksu, sillä joka ilmansuuntaan kuhisi katuja ja ihmisiä jotka saisivat sydämen läpättämään, jos vain osaisi katsoa oikein silmin, oikeasta suunnasta ja tarpeeksi lähelle. Minulle oli vaikeaa päästä ytimeen, erotela höttö ja olennainen toisistaan.
Halusin uskoa tympeän monistuvuuden olevan näennäistä, omaa sokeuttani ja pääni keino järjestellä kaupunkia helpommin käsiteltäviin palasiin. Näin järjettömän kokoisessa kaupungissa itsensä järjestäminen järkevän kokoisiin perusympyröihin on kuitenkin elinehto. Kukaan ei voi hallita kaikkea. Kaupunki on pirstaloitunut keskittymiin ja erilaiset ihmisryhmät viettävät aikaansa eri tavoin eri paikoissa. Nämä kuplat, alueet, ryhmittymät, keskittymät, millä perusteella luokittelu halutaankaan tehdä, näyttäytyivät minulle kuin omina pieninä ekosysteemeinään, ollen keskenään hämmästyttävän samanlaisia mutta samalla sangen rajatietoisia. Näiden alueiden merkityksellisiin osiin, ytimiin, näihin kupliin oli päästävä sisälle löytääkseen: milloin mitenkin ovelaa reittiä kulkien, milloin kenenkin opastamana. Tuntui, että jokainen kuului jonnekin.
Minun kuplakseni, elinympäristökseni ja näennäisine rajoikseni lankesi tietysti yliopistokupla. Se sekä piti jäsenensä päivästä toiseen tiiviisti velvoitettuna, että tarjosi rajojensa sisällä "kaiken tarvittavan", niin ettei "ulkopuolelle" oikeastaan edes tarvitsisi lähteä. Uomaansa jymähtäminen oli äärettömän helppoa. Pakollisen, melkoisen aikaavievän opiskelun ohella esimerkiksi vaihtarielämään ah niin lujasti linkittynyt kaljakulttuuri tarjosi yhdenlaisen illuusion mielekkäästi vietetystä ajasta. Toinen vaihtoehto olisi ollut viettää iltansa ylimääräisillä kursseilla ja opintopiireissä ravaten. Jokaiselle kuulemma löytyy "se oma juttu". Astuttuani kampuskuplaani kuukauden vapaan matkustelun ja vielä useamman kuukauden epämääräisen puolikodittoman hortoilun jälkeen, tuntui pysähtyminen ja tiettyyn uomaan asettautuminen varsin ahdistavalta. Kyseinen melko odotettavissa ollut turhautuminen kuitenkin antoi kummasti voimaa tökkiä elämässä varsin ensisijaisen aseman ottaneen yliopistokuplan seinämiä sisältäpäin.
Melko pian tarkkailukiintiö kuitenkin tuntui paukkuvan ylitse. Näyteikkuna alkoi toistaa itseään ja välillä tunsin näkeväni pelkkiä samanlaisia kuplia samanlaisine ihmisineen. En löytänyt omia juttujani enkä nähnyt mistään enempää kuin ripauksen pintaa. Oma yliopistokuplani kuristi ympärillä ja tuntui dominanssinsa vuoksi tekevän syrjähypyt mahdottomiksi. Tunsin uupumusta ja voimattomuutta kaiken jännän äärellä. Kaiken, minkä sisään en millään osannut luikahtaa.
Tarkkaileminen on kuitenkin aina hyvä. Sen lisäksi myös kommunikaatio - alkeellinenkin - sekä uuttera tutkiminen ja selvittely olivat lopulta minun avaimeni sisälle mystiseen kuplakaupunkiin, takaisin vapaaseen tilaan josta sykähdyksen sattuessa saatoin muljahtaa töllistelemään milloin minkäkin kuplan sisäpuolta. Kyseinen prosessi oli hiton hidas ja raskas - ja kyseinen havainto on kaikessa kuluneisuudessaan ja ilmiselvyydessään hellyyttävä. Toteutuspuolella minulla riitti harjoiteltavaa, erityisesti kommunikaatiorohkeuden saralla. Katsojan rooli, hiljaisen tarkkailijan ja päänsä sisässä riemuitsijan osa on minulle luontainen. Kielitaidon hataruus sekä ulkomaalaisuudesta johtuva ukopuolisen osa asettivat nekin haasteensa hommaan. Pienin askelin kuitenkin koettelin ovia sisälle milloin mihinkin kuplaan. Hankin taustatietoa ja tein pieniä täsmäiskuja. Pölisin vierustovereilleni metrossa, liityin setälaumaan tuijottamaan lautapelisessiota, hyppäsin mopon tarakalle tuntemattoman pojan vinkatessa mukaan hutonkiajelulle.
Homma oli lopulta ihan yksinkertaista, joskin opiskelun ohessa välillä melkoisen uuvuttavaa. Hakeutumalla mukaan ihmisten puuhiin - tai satunnaisesti vain tarkkailemaan - koin kuitenkin kuorivani höttöä olennaisen päältä ihan onnistuneesti. Höttö muodostui kuitenkin tärkeäksi ainekseksi, sillä vasta sen kaiken läpi käytyäni minun oli mahdollista osoittaa varmuudella kohti sitä, mikä oli olennaista. Kuplat olivat ja pysyivät, mutta yliopistokuplan painostavuus oli siedettävämpää kun vastapainona ei ollut enää pelkkää epämääräistä harhailua, elämän tuijottamista ulkopuolelta. Hutonkikupla hutonkiasukkaineen muodostui minulle rakkaimmaksi hihhulointialueeksi, joskin yhtä hauskaa oli vierailla luksutavarataloissa tai viettää ilta vaihtaribaarissa - todeten, että taas on kerroksellinen höttöä käyty läpi ja yhdenlaisen kuplan ytimeen pujahdettu. Luksustavaratalosta tai vaihtaribileistä saattoi kuitenkin löytyä ripaus jotain sinne kuulumatonta, jotain mikä johdatti koluamaan taas uusia nurkkia. Opin, että yllätyksiä löytyy kaikkialta, eivätkä kuplat, keskittymät, kaupunginosat - mitkä vain - ole keskenään homogeenisiä. Jopa silmiinpistäväkin monistuneisuus tuottaa sivutuotteenaan valtavan määrän kiinnostavia epämuodostumia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti