Syksy – tai pikemminkin
kuoleva kesä – on tehnyt minun kohdallani tehtävänsä. Kulkuni läpi viikkojen on
ollut puolinaista, päivät vanhoja jo muutaman tunnin yrittämisen jälkeen. Maailman
merkitykset horrostavat niin syvällä, että niitä kaivaessani tympeä
kyseenalaistamisen massa kasautuu keoksi joka ainoan montun päälle. Olen haalinut ympärilleni kasakaupalla merkityksetöntä puuhailtavaa ja antanut
siteiden ulkomaailmaan väljähtyä kilpaa maiseman kanssa. Ympäröivän tyhjyyden
silmälume estää ajatuksilta pääsyn muuhun kuin tämän kaiken päätepisteeseen.
Elämisen loputtomat
merkitykset ovat olemassa vain tämän arvaamatontakin arvaamattomammin värisevän
hiuskarvan varassa. Elämä muodostuu suhteessa olemattomuuden muotoonsa, kuolemaan. Pari
viikkoa sitten menetin läheisen ihmisen tälle olemattomuudelle. Yhtäkkiä karulla tavalla konkretisoitunut Loppu valahti niskaan kylmänä hyökynä. Aina kaikkea muuta kuin olemattomaksi kuviteltavissa
olevaa ihmistä ja hänen olemistaan ei enää ollut, kaikki oli kääntynyt
päälaelleen ja muuttunut jäisen järkähtämättömän lopulliseksi. Vaikeinta
minulle on ymmärtää olemisen loppu – tai pikemminkin sen mullistunut muoto,
vahvan fyysisen läsnäolon haihtuminen ohuiksi muistojen haiveniksi. Vaikeinta
hyväksyä tunne olemattomuuden hiipimisestä kohti itsettömyyttä. Itsettömyyden
luisuminen merkityksettömyydeksi. Tyhjyydeksi joka ei ole ystävällistä tai kaiu
takaisin.
Henkilöitynyt suru on laajentumassa
paljon vaikeammin käsiteltäväksi tyhjyyden ja merkityksettömyyden kehäksi.
Kyseiseen kehään astuminen on kytenyt pinnan alla kauemminkin, sillä tyhjyys on
kävellyt minua vastaan kuluneina aikoina useammin kuin ensin huomasinkaan. Konkreettinen
kosketus kuolemaan lykkäsi minut olemattomuuden äärelle ja vahvisti ennakoidut
tyhjyyden tuntemukset ajankohtaisiksi.
Mutta jos menen
huomennakin katselemaan lehtien putoilemista lampeen, voin nähdä vilauksen
kaikesta juuri nyt tavoittamattomasta kauneudesta. Ja avata mieleni sitten lopulta
saapuvalle lempeälle ensilumelle.
