Tyhjyys tervehti ja tuli

Syksy – tai pikemminkin kuoleva kesä – on tehnyt minun kohdallani tehtävänsä. Kulkuni läpi viikkojen on ollut puolinaista, päivät vanhoja jo muutaman tunnin yrittämisen jälkeen. Maailman merkitykset horrostavat niin syvällä, että niitä kaivaessani tympeä kyseenalaistamisen massa kasautuu keoksi joka ainoan montun päälle. Olen haalinut ympärilleni kasakaupalla merkityksetöntä puuhailtavaa ja antanut siteiden ulkomaailmaan väljähtyä kilpaa maiseman kanssa. Ympäröivän tyhjyyden silmälume estää ajatuksilta pääsyn muuhun kuin tämän kaiken päätepisteeseen.

Elämisen loputtomat merkitykset ovat olemassa vain tämän arvaamatontakin arvaamattomammin värisevän hiuskarvan varassa. Elämä muodostuu suhteessa olemattomuuden muotoonsa, kuolemaan. Pari viikkoa sitten menetin läheisen ihmisen tälle olemattomuudelle. Yhtäkkiä karulla tavalla konkretisoitunut Loppu valahti niskaan kylmänä hyökynä. Aina kaikkea muuta kuin olemattomaksi kuviteltavissa olevaa ihmistä ja hänen olemistaan ei enää ollut, kaikki oli kääntynyt päälaelleen ja muuttunut jäisen järkähtämättömän lopulliseksi. Vaikeinta minulle on ymmärtää olemisen loppu – tai pikemminkin sen mullistunut muoto, vahvan fyysisen läsnäolon haihtuminen ohuiksi muistojen haiveniksi. Vaikeinta hyväksyä tunne olemattomuuden hiipimisestä kohti itsettömyyttä. Itsettömyyden luisuminen merkityksettömyydeksi. Tyhjyydeksi joka ei ole ystävällistä tai kaiu takaisin.

Henkilöitynyt suru on laajentumassa paljon vaikeammin käsiteltäväksi tyhjyyden ja merkityksettömyyden kehäksi. Kyseiseen kehään astuminen on kytenyt pinnan alla kauemminkin, sillä tyhjyys on kävellyt minua vastaan kuluneina aikoina useammin kuin ensin huomasinkaan. Konkreettinen kosketus kuolemaan lykkäsi minut olemattomuuden äärelle ja vahvisti ennakoidut tyhjyyden tuntemukset ajankohtaisiksi.

Mutta jos menen huomennakin katselemaan lehtien putoilemista lampeen, voin nähdä vilauksen kaikesta juuri nyt tavoittamattomasta kauneudesta. Ja avata mieleni sitten lopulta saapuvalle lempeälle ensilumelle.