Luurankohuone

Kävelymeditaatio ryhmässä on siitä hauska juttu, että minun on yleensä täysin mahdoton keskittyä siihen mitä olen tekemässä. Siinä on puolensa.

Saan olla mukana, kun huoneellinen luurankoja hoipertelee kohti ei-mitään. Polvinivelet taittuvat pehmeästi, kantapäät kohoavat lattiasta ja nilkan soman pallomaiset nivelet kaartuvat viehättävästi vetäen pitkät varvasluut mukanaan. Askel on haparoiva ja lyhyt, mutta hennossa haparoivuudessaan sekä sensuellissa, luisessa paljaudessaan sitäkin ihastuttavampi näky. Leukaluun vahva kaari on laskeutunut keskittyneesti kohti rintalastaa, hartiat ja solisluut ovat painuneet lepoon. Kapoiset käsivarren luut venyvät hiljaisina kohti lattiaa, kannatellen mukanaan toimetonta ranneluiden rykelmää. Sormien luut lepäävät reisiluilla ihastuttavan valkoisina ja avuttomina. Ja taas nousee kantapää lattiasta, kun huojuvat hahmot kulkevat hitaasti toistensa edestä ja takaa, pujotellen, pysähdellen, tehden hiljaisia käännöksiä joiden mutkassa ranneluut kaartuvat viehättävästi eteenpäin. Hämärän huoneen täyttävät, satunnaisesti toistensa lomitse risteilevät valkeat pitsinohueksi sorvatut luupylväät ovat hengästyttävä näky. Ohimoiden ja poskihampaiden takaiset kuopat ovat tummat ja salaperäiset. Siinä vaiheessa kun joku venyttelee kohottaen leukaluunsa siron kolmion taivaisiin, en tiedä avaisinko vai sulkisinko silmäni.

Myöhemmin

Joskus on ihanan luontevaa ankkuroitua sanoihin.

Eilisessä meditaatioillassa päähäni pujahti jostain syystä sana myöhemmin. Olen toisinaan vähän turhankin haka liittämään meditaatioon ylimääräistä höttöä, esimerkiksi sanoja tai tuntemuksia, kuvattomia tai kuvallisia mielikuvia. Joskus nämä hötöt asettuvat hommassa liian itsetarkoitukselliseen rooliin. Joskus ne kuitenkin toimivat kuin itsestään, soljuttaen hommaa verkkaisen luontevasti eteenpäin. Eilinen sanaoivallus saattoi toimia vain eilen, mutta joka tapauksessa se soi minulle yhden vallan erinomaisen harjoituskerran.

Tykkään kovasti vastakohtapareista, sillä niiden avulla vaikkapa meditaatioharjoituksessa on helpompi ikään kuin kartoittaa rajojaan, ottaa jotain sisään ja sulkea jotain muuta ulos. Usein ulos sulkeminen on helpompaa tehdä ensin. Välittömästi myöhemmin-sanan tajuntani pinnalle päästettyäni tuntui kuin se olisi vetänyt magneetin lailla minusta pois kaiken ylimääräisen ja merkityksettömän. Myöhemmin-hengitys henkäisi kaikki ylimääräiset pilvet taivaalta. Myöhemmin oli kuin jämäkkä, mutta notkea suojakilpi. Tai pyörivä, kaiken pois sinkauttava vanne, joka suojeli sisässään vastakohtaansa, joka oli nyt. Nyt ei muodostunut verbaalisesti tai visuaalisesti yhtä selvärajaiseksi kuin myöhemmin, nyt vain oli ja lepäili omassa itsessään minkään sitä häiritsemättä.

Olen ylpeä siitä, että minulle oli kerrankin luontevaa sivuuttaa ylimääräinen visualisointi tai tulkinta kesken harjoituksen. Sanat eivät olleet itsetarkoituksellisia tai häiritseviä. Ne olivat äärimmäisen yksinkertaista olemista. Homma näyttäytyi pelkistettynä, helppona ja puhtaana asiantilana, jota en olisi varmaan saanutkaan työstettyä mihinkään suuntaan. Erityisesti nyt säilyi keveänä ja koskemattomana. Nyt oli olennaista, nyt oli ja meni enkä pyrkinyt vaikuttamaan siihen millään lailla. Vielä toistaiseksi tarvitsin siihen myöhemmin-sanan apua.

En tietystikään voi olla ajattelematta, ettei ihmekään että moinen sanavalinta sopi kaltaiselleni krooniselle lykkääjälle ja ajanhallintaa täysin ymmärtämättömälle laiskapötkylälle kuin nyrkki silmään. No, jokainen hyödyntäkööt vahvuuksiaan... Ehkä myöhemmin ryhdistäydyn myös tämän meditaatiopäiväkirjan kanssa!