Saan olla mukana, kun huoneellinen luurankoja hoipertelee kohti ei-mitään. Polvinivelet taittuvat pehmeästi, kantapäät kohoavat lattiasta ja nilkan soman pallomaiset nivelet kaartuvat viehättävästi vetäen pitkät varvasluut mukanaan. Askel on haparoiva ja lyhyt, mutta hennossa haparoivuudessaan sekä sensuellissa, luisessa paljaudessaan sitäkin ihastuttavampi näky. Leukaluun vahva kaari on laskeutunut keskittyneesti kohti rintalastaa, hartiat ja solisluut ovat painuneet lepoon. Kapoiset käsivarren luut venyvät hiljaisina kohti lattiaa, kannatellen mukanaan toimetonta ranneluiden rykelmää. Sormien luut lepäävät reisiluilla ihastuttavan valkoisina ja avuttomina. Ja taas nousee kantapää lattiasta, kun huojuvat hahmot kulkevat hitaasti toistensa edestä ja takaa, pujotellen, pysähdellen, tehden hiljaisia käännöksiä joiden mutkassa ranneluut kaartuvat viehättävästi eteenpäin. Hämärän huoneen täyttävät, satunnaisesti toistensa lomitse risteilevät valkeat pitsinohueksi sorvatut luupylväät ovat hengästyttävä näky. Ohimoiden ja poskihampaiden takaiset kuopat ovat tummat ja salaperäiset. Siinä vaiheessa kun joku venyttelee kohottaen leukaluunsa siron kolmion taivaisiin, en tiedä avaisinko vai sulkisinko silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti