Taide henkisenä kokemuksena

Mikko Sillfors erittelee artikkelissaan Ateistinen henkisyys (http://www.areiopagi.fi/ateistinen-henkisyys/)  nykymuotoisen läntisen ateistisen henkisyyden käsitettä ja tämän henkisyyden piiriin luettavissa olevia ilmiöitä. Käsitteinä ja ilmenemisen tapoinaan niin henkisyys kuin ateistinen henkisyyskin ovat varsin väljiä ja sen vuoksi tarkasteltavissa useammassa kontekstissa. Sillfors määrittelee subjektiivisempaan (ateistiseen) henkisyyteen liitettävän kokemuspohjaisia, yksilötasolla merkittäviä sisältöjä merkityksineen. Nämä huomattavan elektiset merkityssisällöt voivat varioida elämän tarkoituksen pohdiskelusta aina henkisten kokemusten etsimiseen taiteen ääreltä.

Uskonto on kautta aikojen toiminut emotionaalisena välineenä. Modernissa rationalisoituneessa yhteiskunnassa elämänkatsomuksellisen tyhjiön täyttämiseen tarvitaan uusia henkisen prosessoinnin välineitä. Länsimaisen ihmisen uskon kokiessa suurta murrosvaihetta, on taide samanaikaisesti institutionalisoitunut järjestelmäksi ja ideologiaksi. Saksalaisen kriitikko-teoreetikko Peter Bürgerin mukaan taide on modernissa yhteiskunnassa toiminut uskonnon korvaajana suorittaen vastaavankaltaisia tehtäviä. Kuten Sillforsin artikkelin lukuisat esimerkit osoittavat, on taide näistä välineistä vain yksi ainoa, vieläpä tietyn itsestäänselvyytensä ja nykyisen yleisesti hyväksytyn asemansa vuoksi kenties helposti huomaamatta jäävä.

Esteettiset kokemukset perustuvat aistihavaintoihin. Muiden muassa Venäläinen taiteilija-teoreetikko-modernisti Wassily Kandinsky tarkasteli taiteen henkisyyttä emotionaalisena ja kokemuksenvaraisena ilmiönä. Sisäinen vaikutelma materialisoituu muodon ja sisällön harmoniassa, dematerialisoituen jälleen katseen kautta abstraktiksi mielensisäiseksi kuvaksi. Ratkaisevaa niin taiteilijan kuin teoksen katsojan roolissa on tällöin kyseinen mielensisäisen tarkastelun prosessi: affektiivisesti värittynyt esteettinen kontemplaatio. Esteettinen kokemus voidaan ymmärtää aistihavainnoille perustuvana mutta osiaan suurempana omaehtoisena henkisenä prosessointina – josta voidaan tässä yhteydessä puhua henkisyytenä.

Esteettiset kokemukset ovat mitä parhain esimerkki henkisestä prosessoinnista. "Henkisen prosessoinnin" määritelmä on luonnollisesti ongelmallinen. Esteettisiä tai esteettispohjaisia kokemuksia käsitellessä kuitenkin pelataan samoilla käsitteillä kuin Sillforsin artikkelin luettelemissa henkiseen ateismiin liitetyissä toimissa ja toiminnoissa, erityisesti "yksityiseen ja kokemuksellisuuteen suuntautuvia merkityssisältöjä" painottaen. Luovuuden ja omakohtaisen kokemuksellisuuden yhdistävä, subjektiviteetille ja tulkinnallisuudelle sijaa antava, aineksensa maailmasta ja minuudesta ammentava kokemus taideteoksen äärellä voi avata tulkitsijalle edellä mainitun henkisyyden muottiin hyvinkin sopivia maailman merkityksellistämisen kokonaisuuksia. Selvennykseksi mainittakoon, että esteettisellä kokemuksella (sekä taidelähtöisellä henkisellä prosessoinnilla) tarkoitan tässä taideteoksen kohtaamista: katsomisen (tai lukemisen, kuuntelemisen, koskettamisen jne.) prosessia, jossa aistihavaintoon perustuen teosta tarkastellaan, tulkitaan tai koetaan omakohtaisesti siten, että voidaan puhua yksilötasolla henkisesti merkityksellisestä kokemuksesta. Kyse voi olla kokemuksen järjestelmällisestä jäsentelystä ja tulkinnasta tai sitten teoksen äärellä koetusta selittämättömästä tunnetulvasta ja kasvun kokemuksesta. Henkisestä ja hengellisestä puhun tässä ateistisina rinnakkaiskäsitteinä.

Modernissa yhteiskunnassa taide on eriytynyt moraalista. Kauneuden, hyvyyden, totuuden ja moraalin liitto on särkynyt. Jumala on kuollut ja elämänkatsomuksellinen tyhjiö syntynyt. Yhteiskunnan arvosfäärit ja taide eivät kuitenkaan aina ole olleet nykymallin tavoin eriytyneet toisistaan. Taide on kulkeutunut hengellisen elämän palvelijattaren ja uskonnollisen kuvaston esittäjän roolista konfliktiin uskonnon kanssa. Raivokas modernismi muutoksen ja antitradition teeseineen epäonnistui kunnianhimoisessa tavoitteessaan ihmisten uskonnollisten tarpeiden syrjäyttämisestä. Taide on jatkanut matkaansa edellä kuvatun kaltaisen ateistisen henkisyyden instrumentiksi, uskonnon tarjoamien kokemusten korvaajaksi, elämän merkityksellistäjäksi, tyhjiön täyttäjäksi. Toisaalta hengellisten tarpeiden erottaminen perinteisestä kontekstistaan ja henkisen prosessoinnin täydellinen mullistus on saattanut yhtä lailla hävittää kuin peräti vahvistaakin alkuperäisiä tarpeita.

Mikä on taiteen merkitys nykypäivän henkisenä substanssina? Ovatko nykyisen kaltaiset, Sillforsin artikkelissa kuvatut ilmiöt, esimerkiksi yksittäiset taidekokemukset laajoja ja repiviä taiteen ja yhteiskunnan ilmiöitä itsekriittisempi ja ehkä siksi toimivampi tapa uudelleenjärjestellä omia hengellisiä tarpeitaan? Onko tällöin kyse pelkästä yksilötasolla tapahtuvasta, omaehtoisesta henkisten virikkeiden etsimisestä? Onko henkisen elämän muutoksessa kyse sen tarpeiden uudelleenjärjestelystä, korvaamisesta vai entisten kehittämisestä, missä vaiheessa muutosta elämme ja miten uudet tarpeemme siksi ilmenevät? Miten nykyiset henkiset ja hengelliset tarpeet eroavat sadan vuoden takaisista? Miten nykytaide ja taidejärjestelmä eroavat sadan vuoden takaisista? Onko näillä nykyisessä ilmenemismuodossaan mahdollisuutta kohdata laajemmin kuin yksittäistapausten tasolla?

Pohjamudissa harhailevaan kysymysryppääseen päätyminen ei juuri yllätä. Tiedostan ajallisen etäisyyden puutteen, mutta tällä hetkellä taide-elämässä ei vaikuta esimerkiksi modernismiin verrattavissa olevaa laajaa yksittäistä aatetta tai ismiä joka ottaisi voimakkaasti kantaa henkisyyteen ja uskonnollisuuteen puolesta tai vastaan. Leimallisempaa tämänhetkiselle taideteoreettiselle keskustelulle ja taiteen ilmiöille on fragmentoituneisuus ja poikkitieteellisyys. Mikäli taas unohdetaan teoriat ja tarkastellaan taiteen ja yleisön kohtaamista käytännössä, painotetaan lähestymistavassa entisten pedagogisempien tavoitteiden sijaan juurikin kokemuksellisuutta, tuntemista, etsimistä ja henkistä prosessointia, sekä yksilöä että yhteisöllisyyttä painottaen. Etsimistä ja itsetutkiskelua peräänkuuluttava suhtautumistapa taiteeseen tuntuu kieltämättä sopivan yhteen myös Sillforsin näkemyksiin uuden ateistisen henkisyyden periaatteista. Modernismin lapsellisesta ja paradoksaalisesta antiuskonnollisuuden myytistä oppineena voidaan sen sijaan todeta, että taiteen ja uskonnon kentät ovat lähtökohtaisesti niin toisistaan poikkeavat, ettei niitä koskaan voida asettaa päällekäin siten, että toinen peittäisi toisen. Sillforsia lainaten, "Ateistisen henkisyyden [ja tässä tapauksessa myös taiteellisen kontemplaation] voikin tulkita elämän ihmeellisyyden ja merkityksellisyyden löytämiseksi nykyhetkessä materiaaliseksi koetussa maailmassa."

Villiyrtit

Minulle metsät ovat vihreää kultaa täydellisen rauhoittumispaikan lisäksi eräästä toisestakin syystä. Suomen metsät ja niityt pullistelevat kaikkien tuntemien marjojen lisäksi paljon muutakin. Villiyrtit, kuten esimerkiksi poimulehti, suolaheinä, ratamo, käenkaali, pietaryrtti ja maitohorsma ovat jokaisen uskaliaan ja vaihtelunkaipuisen herkuttelijan ulottuvilla. Pienikin niitynlämpäre tai lähimetsikkö on tarkkasilmäiselle pullollaan tuoretta, puhdasta ja äärimmäisen ekologista ruokaa. Itse noukittu, villiyrteistä kyhätty ruoka edustaa minulle tuoreutta, vehreyttä ja täydellistä tietoisuutta ruoan alkuperästä – toisin sanoen kaikkea sitä mihin suuntaan tahdon ruokavaliotani muutenkin koostaa. Lisäksi tuotantoketju loistaa poissaolollaan – ja ruoka sattuu olemaan myös täysin ilmaista. Myöskään "tässä mä nyt noukin itelleni evästä, hihihii" -fiilistä tulvahteleva metsäkävely ennen ruokahetkeä kasvipussi iloisesti heilahdellen ja pää iloisen ironisia ituhippiajatuksia kuhisten ei minua varsinaisesti haittaa.

Villiyrttien syöminen vaatinee useimmilta hieman totuttelua. Luonnonkasvien rakenne ja maku poikkeavat useimmiten totutusta, minkä vuoksi koko salaattia ei ehkä kannata heti alkuun koostaa pelkistä metsän antimista. Eri kasvien makujen yhdistelyssä harjoitus tekee mestarin. Maitohorsman pitkulanuput maistuvat toiselle liian kitkeriltä, toinen taas nyrpistelee siankärsämön vahvalle maulle. Villiyrtit toimivat nimensä mukaisesti parhaiten lisukkeena, mausteena, tahi tottuneemmalle kasveilijalle myös kokonaisena ateriana. Ahmimalla lautasellisen koivunlehtiä saa kuitenkin varmasti mahansa kipeäksi, eikä makuelämyskään päätä huimaa. Kohtuus ja järjenkäyttö ovat tässäkin lajissa kovaa valuuttaa.

Poimulehteä, apilaa, maitohorsmaa, ruohosipulia, ketunleipiä, ruusua ja ripaus siankärsämöä. Vatut pehmensi hyvin aika tujun salaatin makua. 

Olennaisinta on tunnistaa keräämänsä kasvit. On syytä olla täysin varma siitä mitä lautaselleen kerää. Ruokaansa ei myöskään kannata nyppiä autotien varrelta tai aivan polun vierestä (näihin syyllistyn usein itsekin, hyi minua). Kasvit pitää puhdistaa huolellisesti ja hätyytellä annokseen kuulumattomat selkärangattomat toisaalle. Ryöppääminen ja keittäminen ovat vaihtoehtoja nekin. Useimmat kasvit ovat parhaimmillaan nuorina versoina tai nuppuina, minkä vuoksi liikkeellä kannattaa olla jo alkukesästä. Kuusenkerkät ja nokkoset on syytä noukkia ajoissa, mutta esimerkiksi horsmaa ja ketunleipiä löytää näin heinäkuussakin aivan hyvin.

Kuusenkerkkäteetä (liian vanhoista kerkistä tosin), noms. 

Kokeilemisen arvoista!

Vihreässä syleilyssä

Harvalla paikalla tai ympäristöllä on minuun yhtä välittömän rauhoittava ja puhdistava vaikutus kuin metsällä. On kuin kävelisi viileään syleilyyn, tuhansien vihreänsävyjen ja valonpilkahdusten maailmaan, jossa jokainen hennon varrensa varassa nuokkuva lehdykkä tekee täydellisestä täydellisen. Tuossa syleilyssä minulla on pohjattoman hyvä olla.

Olen viilettänyt pitkin metsikköjä isohkon osan tähänastisesta elämästäni. Kodin viereisen niityn takana avautuva metsikkö oli pienenä maailmankaikkeuteni keskipiste. Tunsin jokaisen rinteen, juurikon, kiven ja niiden koloissa kasvavat ketunleipäryppäät. Organisoin valtakuntaani nimeämällä metsän osia. Perustin maja-alueita, kullankaivuualueita, hautausmaan ja lukupuun. Jotkut alueet pelottivat vaistomaisesti. Ne olivat kiellettyjä alueita. Välttelen noita osia edelleen, vaikkei sille ole tänään syytä sen enempää kuin tuolloinkaan.

On tavallaan katkeransuloista huomata, miten kotimetsikköni polut ovat kasvaneet umpeen. Hautausmaa ei ole enää siisti ja harmoninen lehto, eivätkä oikoreitit tahdo enää löytyä heinäpöheikköjen lomasta. Erään kielletyn alueen vieressä varoituksena nököttävä kuusi on venähtänyt viisinkertaiseksi. Edes suuri ja ylevä jylhäkallio-kivi ei tunnu enää erityisen jylhältä.

Katkeransuloisuus muuttuu silkaksi suloisuudeksi tiedostaessani tuon muutoksen todelliset ulottuvuudet. Myös metsässä vain muutos on pysyvää. Heinittyneet polut eivät ole vain niitä kulkevien jalkapohjien puutetta. Niiden kantamat merkitykset ovat minulle elämää ja muutosta kauneimmillaan. Metsä on minua ja tallaamiani polkuja suurempi.

Sitä paitsi, paljon surullisempaa olisi nähdä muistojen maailma muuttumattomana.

Nimetön

Illan katkera silkki lankesi

kallosi kelmeille kasvoille.

Viileä paino söi silmäkuopasta

yö seisoi

eivätkä rypyt lakanoilla suoristuneet.