Villiyrtit

Minulle metsät ovat vihreää kultaa täydellisen rauhoittumispaikan lisäksi eräästä toisestakin syystä. Suomen metsät ja niityt pullistelevat kaikkien tuntemien marjojen lisäksi paljon muutakin. Villiyrtit, kuten esimerkiksi poimulehti, suolaheinä, ratamo, käenkaali, pietaryrtti ja maitohorsma ovat jokaisen uskaliaan ja vaihtelunkaipuisen herkuttelijan ulottuvilla. Pienikin niitynlämpäre tai lähimetsikkö on tarkkasilmäiselle pullollaan tuoretta, puhdasta ja äärimmäisen ekologista ruokaa. Itse noukittu, villiyrteistä kyhätty ruoka edustaa minulle tuoreutta, vehreyttä ja täydellistä tietoisuutta ruoan alkuperästä – toisin sanoen kaikkea sitä mihin suuntaan tahdon ruokavaliotani muutenkin koostaa. Lisäksi tuotantoketju loistaa poissaolollaan – ja ruoka sattuu olemaan myös täysin ilmaista. Myöskään "tässä mä nyt noukin itelleni evästä, hihihii" -fiilistä tulvahteleva metsäkävely ennen ruokahetkeä kasvipussi iloisesti heilahdellen ja pää iloisen ironisia ituhippiajatuksia kuhisten ei minua varsinaisesti haittaa.

Villiyrttien syöminen vaatinee useimmilta hieman totuttelua. Luonnonkasvien rakenne ja maku poikkeavat useimmiten totutusta, minkä vuoksi koko salaattia ei ehkä kannata heti alkuun koostaa pelkistä metsän antimista. Eri kasvien makujen yhdistelyssä harjoitus tekee mestarin. Maitohorsman pitkulanuput maistuvat toiselle liian kitkeriltä, toinen taas nyrpistelee siankärsämön vahvalle maulle. Villiyrtit toimivat nimensä mukaisesti parhaiten lisukkeena, mausteena, tahi tottuneemmalle kasveilijalle myös kokonaisena ateriana. Ahmimalla lautasellisen koivunlehtiä saa kuitenkin varmasti mahansa kipeäksi, eikä makuelämyskään päätä huimaa. Kohtuus ja järjenkäyttö ovat tässäkin lajissa kovaa valuuttaa.

Poimulehteä, apilaa, maitohorsmaa, ruohosipulia, ketunleipiä, ruusua ja ripaus siankärsämöä. Vatut pehmensi hyvin aika tujun salaatin makua. 

Olennaisinta on tunnistaa keräämänsä kasvit. On syytä olla täysin varma siitä mitä lautaselleen kerää. Ruokaansa ei myöskään kannata nyppiä autotien varrelta tai aivan polun vierestä (näihin syyllistyn usein itsekin, hyi minua). Kasvit pitää puhdistaa huolellisesti ja hätyytellä annokseen kuulumattomat selkärangattomat toisaalle. Ryöppääminen ja keittäminen ovat vaihtoehtoja nekin. Useimmat kasvit ovat parhaimmillaan nuorina versoina tai nuppuina, minkä vuoksi liikkeellä kannattaa olla jo alkukesästä. Kuusenkerkät ja nokkoset on syytä noukkia ajoissa, mutta esimerkiksi horsmaa ja ketunleipiä löytää näin heinäkuussakin aivan hyvin.

Kuusenkerkkäteetä (liian vanhoista kerkistä tosin), noms. 

Kokeilemisen arvoista!