Harvalla paikalla tai ympäristöllä on minuun yhtä välittömän rauhoittava ja puhdistava vaikutus kuin metsällä. On kuin kävelisi viileään syleilyyn, tuhansien vihreänsävyjen ja valonpilkahdusten maailmaan, jossa jokainen hennon varrensa varassa nuokkuva lehdykkä tekee täydellisestä täydellisen. Tuossa syleilyssä minulla on pohjattoman hyvä olla.
Olen viilettänyt pitkin metsikköjä isohkon osan tähänastisesta elämästäni. Kodin viereisen niityn takana avautuva metsikkö oli pienenä maailmankaikkeuteni keskipiste. Tunsin jokaisen rinteen, juurikon, kiven ja niiden koloissa kasvavat ketunleipäryppäät. Organisoin valtakuntaani nimeämällä metsän osia. Perustin maja-alueita, kullankaivuualueita, hautausmaan ja lukupuun. Jotkut alueet pelottivat vaistomaisesti. Ne olivat kiellettyjä alueita. Välttelen noita osia edelleen, vaikkei sille ole tänään syytä sen enempää kuin tuolloinkaan.
On tavallaan katkeransuloista huomata, miten kotimetsikköni polut ovat kasvaneet umpeen. Hautausmaa ei ole enää siisti ja harmoninen lehto, eivätkä oikoreitit tahdo enää löytyä heinäpöheikköjen lomasta. Erään kielletyn alueen vieressä varoituksena nököttävä kuusi on venähtänyt viisinkertaiseksi. Edes suuri ja ylevä jylhäkallio-kivi ei tunnu enää erityisen jylhältä.
Katkeransuloisuus muuttuu silkaksi suloisuudeksi tiedostaessani tuon muutoksen todelliset ulottuvuudet. Myös metsässä vain muutos on pysyvää. Heinittyneet polut eivät ole vain niitä kulkevien jalkapohjien puutetta. Niiden kantamat merkitykset ovat minulle elämää ja muutosta kauneimmillaan. Metsä on minua ja tallaamiani polkuja suurempi.
Sitä paitsi, paljon surullisempaa olisi nähdä muistojen maailma muuttumattomana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti