Ilmoitusluontoinen asia

Mä lähden kuukauden päästä puoleksi vuodeksi Kiinaan ja se on kauhean kivaa ja jännää.

Senpä vuoksi viimeaikainen ja tämänhetkinen elo on ollut melkoisen puolivillaista nyhvellystä, sekavaakin sekavampaa ja harvinaisen tyhjäpäistä hapuilua suunnitelmien, haaveiden, ja niistä kuristusotetta tavoittelevien käytännön asioiden seassa. Loppusyksyn armoton luku-urakka päättyi ja joululoma alkoi pari viikkoa sitten, minkä jälkeen olen ollut ihan pihalla hurjasti lisääntyneen vapaa-aikani ja epämääräistä ahdistusta aiheuttavien velvollisuuksieni kanssa. Olen täten virallisesti kadottanut viimeisetkin vuorokausirytmini rippeet, sekä tietysti kunnostautunut priorisointiongelmassani. Gogoilla leikkiminen neljältä aamuyöllä on ollut nyt tärkeämpää kuin vaikkapa tavaroiden kasaaminen ja kämpästä häipyminen määräajassa. Ratkaisin ongelman teippaamalla eilen gogolaatikkoni visusti kiinni ja heittämällä puolet tavaroistani roskiin. Eiköhän tämä tästä.

Tammikuu tulee sekin olemaan nyhvellyksentäyteinen, mutta moiset fiilikset hyväksyttäköön tänä jännityksentäyteisenä ajanjaksona. Minun kohdallani koomailu onneksi edellyttää ajatusten ajattelua, inspiraationtäyteisiä yövalvomisia ja itselleen hihittelemistä. Vielä kuukausi tätä, sitten jotain ihan muuta.

Onneks sentään oon löytäny kivan homeisen aidan.

Piehtarointia lihahyllyllä

Internet on pullollaan perusteltuja faktoja ja tutkimustietoa eläinten oikeuksista, kasvissyönnistä, veganismista ja muista aiheeseen liittyvistä asioista. Siksi minulla on nyt oikeus piehtaroida tunnepuolella.

Kävin tänään ison automarketin lihaosastolla. Lusmuilin käytävällä muutamia minuutteja, tuijotellen muovirasioissaan tutisevia lihanpaloja. Metrikaupalla luonnottomassa loisteputkivalossa kylpeviä hyllyjä, joilla kymmenet erilaiset punertavat möykyt ja kimpaleet nököttivät. Kymmenittäin pulleissa talvitakeissaan ja paksuissa pipoissaan pöhiseviä patuja vertailemassa fileepihviä ja paistisuikaletta.Vaeltavia pipopäisiä lihanpaloja lappaamassa kärryihinsä muoveissaan kököttäviä lihanpaloja. Iloisia ja nälkäisiä lihanpaloja, tapettuja lihanpaloja. Lisäksi ainakin yksi lihanpala, joka halusi vain itkeä tai oksentaa.

Koska kasvissyöntiä puoltavista järkisyistä lienee nykyään tietoinen lähes jokainen automarketin lattioita kuluttava ihminen, on syytä ihmetellä järkeä parhaimmillaan täydentävän tunteen, empatian ja oikeudentajun loistoa poissaolollaan näillä kuhisevilla lihakäytävillä. Minä olen aina kokenut tunnerepertuaarissani keskeisellä paikalla vahvan vaiston, tunneperäisen ja selittämättömän aistin, joka humahtaa kivuliaan konkreettisena tietoisuuteen varoittaen väärin toimimisesta aina kun lähestyin lihaisaa ateriaa. Vuosien ajan keskityin tukahduttamaan tai huijaamaan tuota aistia. En ole käytännössä kertaakaan elämässäni syönyt kokolihaa, vetelin mielummin jauhelihaa tai nakkeja, jotain pidemmälle prosessoitua ja vähemmän lihamaista. Teini-ikäisenä yritin kylläkin vastentahtoisesti opetella syömään kanaa, etten olisi ruokavalioineni läheisilleni niin hankala. Jauheliha-annoksen ääressä suljin korvani ajatuksilta jotka singahtelivat tajuntaani: kuinkahan monen eri lehmän tai possun lihaa tässä paketissa on ollut? kuinkahan monta yksilöä tähän on kuollut? mitenköhän ne tapettiin? kukakohan ne tappoi? millaisen elämän ne elivät?

Välillä yökin jauhelihat suussani tai mahassani, yrittäen epätoivoisesti keskittyä johonkin muuhun kuin siihen vastenmieliseen hulluuteen jota olin parhaillani tekemässä. Välttelin lihaa ja välttelin ajatuksiani. Lopulta järkisyyt yhdistyivät vaistoon ja syntyi horjumaton ja äärettömän huojentava päätös. Nykyään tiedostan sen, että ainakin osa kyseisestä "vaistoksi" nimittämästäni taipumuksestani perustui puhtaasti makumieltymyksille. Omia toimiaan on turha pyhittää jälkikäteen niitä uudelleennimeämällä, mutta väitän silti sen isomman osan kyseisestä vaistosta perustuneen empatialle, halulle olla kiinnostunut, tarpeelle toimia oikein, sekä käsitykselle ulkoapäin syötettyjen arvohierarkioiden heikoista kohdista. Minä en alun alkaenkaan voinut ymmärtää miksi jonkun oli kuoltava minun lautaselleni.

Kun lihahyllyn tiskien välissä viilettelee muutamia minuutteja oikeasti keskittyen siihen mikä on homman nimi, koko iloisesti joulukoristeltu hyllyväli alkaa laulaa makaaberia absurdiuden sinfoniaansa. Koko paikka muuttuu yhdeksi kuolleiden ruumiinpalasten hulluksi kappeliksi, käytäväksi jonka täytteeksi päätyy ja päättyy päivittäin tuhansittain elämiä. Varmaan helpotus sikäli, olivathan nuo elämät tuotantolaitosten kylmimmässä ikeessä taatusti elämisen arvoisia. Kiiltävän muovisessa hauta-arkussaan kököttäminen lienee joillekin yksilöille elämän parasta aikaa. Ja nälkäiset pipopäät noukkivat tyytyväisinä kärryihinsä nämä paketilliset noiden (lyhyiden) elämien mittaisten tuskien jäännöksiä. Se on hulluutta, ja sitä hulluutta ajatellessaan tuntuu kuin jokainen liharasia kääntäisi katseensa kohti ja alkaisi kiljua. Missä ovat ihmisten korvat?

Hiton syvällä pipojen sisällä ainakin.

Se välinpitämättömyys, joka näiden hyllyjen välissä kuhisevan ihmismassan päivittäisissä toimissa manifestoituu, on absurdiudessaan täysin lamaannuttavaa. Lamaantuneita ovat ne lihapaketin kärryynsä poimivat patutkin, turtumukselle ja vieraantuneisuudellehan koko pikku ongelma nimeltä "tehotuotanto" ja sen päivittäinen hyväksyminen perustuvat. Päät ovat käsittämättömän syvällä pipoissa. Missä huitelee se vaisto tai tunne, se vaimea tai meluisakin ääni joka herättelisi kyseenalaistamaan syväänkin juurtuneet tavat? Miksei tunne vahvista järkisyiden komeaa rintamaa? Miksei tunne voi olla se viimeinen sysäys muuttaa elintapojaan, kun pelkkä järki tuntuu hukkuvan välinpitämättömyyteen?

En jaksa hetkeäkään uskoa olevani tunteeni tai vaistoni, tai niiden viitoittamina vetämieni tulkintojeni kanssa ainoa laatuani. Ihmettelen syvästi tunteen heikkoutta, tai sitä turtumuksen, itsekkyyden, tai muiden syiden määrää, joiden alle niin tunteen kuin järjenkin voi uudelleen ja uuudelleen haudata. Käytännössä kukaan ei voi enää vedota tietämättömyyteen. Jokaisen pipopatun on siis vedottava välinpitämättömyyteen.

Minä vetoan kimpaantuneen syyllistävään karmailupuhinaan jonka oikeutan tämänpäiväisen lihahylly-ahdistuskohtauksen vielä vellovilla jälkimainingeilla:

Toivottavasti teidän piponne edes hiostavat ihan hitosti.

Kaksi haikua

Routa hengittää

latvat upoten kylmään

pyöreät rangat

-------------

 

Rapeat varvut

marja kuulas käpristyy

piiloon valkeaa

 

Tärkeimmät puut ovat

Kaikki on muuttumassa.

Pilarit eivät kaadu surkealla sysimisellä: eivät kaadu, mutta rapautuvat. Tuo arvokas rapautuminen on tehnyt surkeasta suloista, on kuin katselisi tarkkaan kasvatetun metsän hiljaista lakoamista. Jokainen rapautuva pilari ja hapertuva puu laskevat entiselle asuinsijalleen häivähdyksen tilaa ja valoa. Tärkeimmät ja rakkaimmat puut ovat nyt samat. Ne ovat.

Lempeä lakoaminen on luonut sydämeen sijaa sille kaikelle uudelle, mihin pian hypähdän. Tuo hypähdys hallaisesta Suomesta toiselle puolelle maailmaa valtavan suureen ja sykkivään kaupunkiin tuonee tullessaan myös arvokkaan annoksen syvää ikävää, mutta onneksi tärkemmät puuni ovat vahvistuneet ja kasvavat missä vain. Kaikki on muuttumassa, ja uusien pilarieni kanssa otan sen kaiken innostuksesta kihelmöiden vastaan.

Hälinää

Tuntuu kuin olisin ohut ja laidoiltani muljahteleva pöllähdys, tyhjä mutta samalla täynnä pelkkiä ääripäitä ja keskeneräisyyksiä. Vellon tasolta toiselle, rynnistän portaisiin, syöksyn metreittäin ylös ja alas ja sivuille, eteenpäin, takaisin, oikoteille, sivupoluille. Tai en sittenkään, koska yhtäkkiä minua ei ole. Minä haihdun, minä kiinteydyn, minä kasvatan ulokkeita vain vetääkseni ne takaisin sisään. Minä katselen liukuhihnoja joita pitkin kaiken maailman möykyt vyöryvät ohitseni, yltäni, altani, lävitseni. Minun lävitseni, minujeni lävitse. Minäni meuhkaavat suunnasta toiseen tavoitellen tyhjiä ulottuvuuksia, minäni haalivat ympärilleni ilmaa kanavoidakseen kaiken, pistääksen sievään purkkiin. Yksi minäni linnottaudun nurkkaan silittelemään omia surujani, minkä huomatessani toinen minäni lehahdan punaiseksi ja poksahdan kaikkein häilyvimmäksi höyryksi. Minäni voisivat aivan hyvin olla sinuja, samanlaisia kiljuvia rääpäleitähän ne ovat. Minun minäni kasaavat toisistaan kekoa päällänsä hyppien ja kiljuen huomiota ja valtaa. Tai eivät sittenkään, koska taaskaan minua ei ole. Tai on sittenkin, mitä muuta voinkaan kuin olla.

Oudointa on tarkastella tätä mekastusta ulkoapäin.

Ossi-omena syysretkellä

 

Sinellä kiven

pisarat, pienet helmet

kaarevat korret.

 

Lisäsiivet

Tällä hetkellä kunnioitan läsnäolollani ja tämän johdosta kutsun kodikseni omakotitaloa jossa kerroksia on viisi ja kellaritunneleita kaksi. Kommuuniluontonsa vuoksi talossa asuu lisäkseni monia muitakin, mutta molemmat tunnelit ja kerroksista kaksi (joista kumpikin tosin sisältävät vain parin askelmitan verran eri tasoilla toisistaan olevat pienehköt huoneet) ovat yksityiskäytössäni. Tätä ennen asustin kaksikerroksisessa yksiössä jonka alakerrassa oli kiveen louhittu ja vaaleansiniseksi maalattu luola 15 metriä maanpinnan ja ylemmän huoneen alapuolella. Luola oli minulle hyvin rakas, mutta ainoa reitti sinne kulki vaatekaappini valepohjan läpi, mikä teki asumisjärjestelyistä hieman epäkäytännölliset. Lisäksi luola oli talviaikaan sangen vetoinen. Asuntoni suhteen voitaneen katsoa tapahtuneen edistystä, sillä nykyisessä kämpässäni alempien kerrosten lempihuoneessani sijaitsee jopa kylpyamme ja aivan ihastuttava purppuranpunainen kokolattiamatto.

Ottaen kuitenkin huomioon mahdollisuuteni valita käytännössä mitä tahansa, on hieman koomista päätyä pelkkään pienehköön kolmen huoneen kompleksiin, joka sisältää ylähuoneeni ja purppuramattohuoneeni lisäksi vain hieman nuhjuisen ja pienen nurkkahuoneen joka on kaiken kukkuraksi tällä hetkellä tyhjä. Purppurahuoneeni on sekin suunniteltu uhmaamaan kaikkia järjen ja järjestyksen lakeja; ihana leijonatassuinen kylpyammeeni on sijoitettu niin ikään kokolattiamaton päälle keittiönurkkaukseen, missä se kiljuu riitasointujaan sekä puuhellan että sähkölieden kanssa (joiden vierekkäisessä läsnäolossa on jo itsessäänkin raivostuttavaa ristiriitaisuutta). Lähes samaan läjään hellojeni ja ammeeni kanssa on suoranaisesti tyrkkäisty kulahtanut viininpunainen sohva ja pari järjettömän kokoista ja täysin turhaa miehenkorkuista mustaa maljakkoa filigraaniupotuksin. Toisessa päässä huonetta säilytän toistaiseksi vain suurehkoa tyynyläjää ja koppakuoriaiskokoelmaani. 

Mutta nyt kuulette jotain jännittävää: mustan nurkkahuoneeni viereen on rakenteilla flamingoaitaus!

Lihaa

Rikas kartanonherra syöksyy tallistaan mukanaan hevonen. On vehreä ja kuuma kesäpäivä ja aurinko paistaa tasaiselle vihreälle nurmelle kun mies ajaa hevosen hurjaa laukkaa tallista nurmikolle. Raudikko nelistää raivokasta vauhtia kiemurrellen ja tehden rajuja äkkikäännöksiä. On paahtavan kuuma. Hevonen pärskyy ja hikoilee hillittömästi kartanonherran piiskatessa hevosta yhä hurjempaan vauhtiin. Sekä ratsun että ratsastajan silmät pullottavat kuin vauhkot punaiset omenat. Mies hakkaa hevoseen jatkuvasti lisää vauhtia nykien samalla suitsista pannen hevosen kiemurtelemaan hysteerisenä. Raudikko kompuroi, sotkeutuu jalkoihinsa ja hönkii tuskallisesti vinkuen. Kartanonherra läimii ratsuaan raivokkaasti kunnes lopulta hevonen räjähtää. Koni pärskähtää palasiksi, ruumiinosat ja lihankappaleet purskahtavat suihkuna ilmaan punaruskean nahkan revetessä riekaleiksi. Lima, hiki, veri ja liha ropisevat ympäri helteistä niittyä. Mies on kadonnut ja hevosesta on jäljellä vain levähtäneitä kokkareita kuumuudessa haisevaa lihaa.

Kuvan tarjosi Max Ernst.

Hän on yhä täällä

Nykyisenkaltaiset valjunväriset ja ohuet päivät pakottavat tekemään paluun jo aikaisemmin pohdiskelemani tyhjyyden äärelle. Tuo tyhjyys on palannut laiduntamaan nummilleni nyhtäen merkityksellisyyden korret kitaansa yksi toisensa jälkeen. Laitumen takana häämöttävä valkoinen sumu on huokunut päivä päivältä lähemmäksi, enkä minä voi enää seistä hytisemässä rapistuneen aitani takana.

Tajuntani rajamailla kasvaa kukka
Uinun hiljaa, hiljaisuuteen

Portinvartija hymisee hyvästiksi

Yllä oleva runonpätkä on kuva tämänhetkisen meditaatiomaailmani rajasta. Tutuksi ja rakkaaksi käynyt kulkuni kohmeisen nummen lävitse aidan ja kukkaseni luo on kuitenkin olemukseltaan ja suunnaltaan muuttunut. Yhä useammin horisontissa aidan takana avautuva valkea sumu on minua vastassa jo aidan luona, eikä kukkani hyminä kaiu tyhjyyteen asti. Aikaisemmin työläämmän tavoittelun takana häilynyt tyhjyys on tullut pois omalta alueeltaan, se on levinnyt tajuntaani ja valkaissut suuren osan arkipäivän asioista merkityksettömän valjuiksi. Jokainen arkipäiväinen ajatukseni ja toimintoni tuntuu hidastuneen ja haalentuneen puoliteholle, sillä minun on keskityttävä kamppailemaan myös tämän mieltäni valtaavan vieraani kanssa. Vieraan, jonka kasvojen tunnistamiseen ja johon tutustumiseen on mennyt kauan, ja jonka vierailun kestosta ja vaikutuksista olen edelleen epävarma.

Tyhjyys on hengitellyt olematonta olemustaan häilähdyksenomaisesti ja häiritsevästi, enkä ole vielä varma voinko laskea siihen tutustumisen edistymisen askeleeksi meditaation tai tajunnan tarkkailun kannalta. Se on elänyt luovuuden, keskittymisen ja innostumisen kustannuksella. Se on sumentanut päiviä ja jättänyt ne jo muutaman tunnin jälkeen keskeneräisiksi. Tarkoitukselliset kohtaamiset, toisin sanoen meditaatiohetket ovat olleet väsähtäneitä mutta toisaalta tuntuneet ainoalta lääkkeeltä tilanteeseen. En ole varma kaipaisinko jotain rysähtävämpää, äkillistä oivalluksen tai valtavan vajoamisen hetkeä. En ole varma olenko ehkä ymmärtänyt jotain. En tiedä tunnenko uutta ystävääni vielä lainkaan.