Hämillään hutongeissa

Pekingin hutonkialueet piirtyvät mieleeni kahdellakin tapaa harmaina alueina. Kyseessä eivät ole ne  pohjattominta ja yksiselitteisintä surkeutta edustavat slummialueet maailmassa, mutta toisaalta tönölaivueiden asukkaiden elämä eroaa aika ratkaisevasti omastani, eikä tuon elämän niukkuutta ja likaisuutta ole syytä kaunistella. En kuitenkaan tahtoisi heittäytyä masentavaksi ja luonnehtia alueita slummeiksi, sillä kaiken köyhyyden ja kämäisyyden keskellä nämä kuhinapesät tuntuvat Pekingin eloisimmilta ja virkeimmiltä alueilta

Hutongit ja niiden kujien avoin mutta arvoituksellinen elämä viehättävät minua ihan tolkuttoman paljon. Ihmisten arkiaskareet tapahtuvat minunkin silmieni alla, perunat kuoritaan kadulle ja kalsaripyykit löpöttelevät kuivumassa mikä missäkin. Kaduilla tavataan naapureita, pelataan korttia ja kynitään kanoja (molemmilla tavoilla!). Keskustelut kiljutaan niin sisällä kuin ulkona sen verran kohtuullisella äänenvoimakkuudella, että suuri osa asioista taitaa olla naapureidenkin kanssa yhteisiä. Ihmisten jokapäiväinen elämä arkiaskareineen on juuri sitä, mihin haluan Kiinassa (tai missä tahansa) majaillessani löytää kosketuspintaa. Hutongeissa tuo kaikki on minunkin katseeni tavoitettavissa, elämä soljuu eteenpäin lupsakkana ja konstailemattomana.

Kuitenkin kujien tunnelma on äärimmäisen intiimi. Tunnenkin jatkuvaa epämukavuutta siitä, minne olen ulkopuolisen katsettani ja kantamaani ulkopuolisuuden ruumiillistumaa eli kameraani sörkkimässä. Tunnen itseni tunkeutujaksi, joka kameransa takaa viestittää jonkinlaista kieroa ylemmyydentunnetta tunkeutumalla ihmettelemään ja ikuistamaan asukkaiden arkipuuhia. Ottamalla asemani kameran takana, tunnen tekeväni kadulla aurinkoläikässä istuskelevasta mummosta jollain tapaa hämmästeltävän objektin. Tunnen asettavani välillemme epätoivotun valtasuhteen, välittäväni singaaleja joita en halua välittää.

Toisena aspektina haluan nostaa esiin dekadenssin ja rappioromantiikan. Minuakin kovasti viehättävä rupuisuus ja kälyisyys edustavat näille ihmisille arkipäivän elinolosuhteita. Ruosteen ja rähjäisyyden tekee viehättävksi turvallinen tarttumapinnan puute. Pikkuruisiin patjoilla ja keittopadoilla sisustettuihin pimeisiin koppeihin kurkistellessani ahdistus ottaa yliotteen viehättävyydestä, mutta omastani täysin erilaisen maailman vilahdukset viekoittelevat silti. Tässä yhteydessä käytetettynä dekadenssi on jo käsitteenä etuoikeus, sillä rappeutuneen ja väsähtäneen elinympäristön tumma viehätys on kaikista kiihottavinta ainoastaan pintakosketuksena. Minä nautin hutonkini pieninä annoksina, minulla on vaihtoehtoja ja oma elintasoni täysin toinen. Rähjäisyyden kauneus on minun etuoikeuteni. Arkitodellisuuden lisäksi en voi tietää mitä sama rähjäisyys edustaa näille ihmisille.

En tiedä miten suhtautua asiaan. Erityisesti en tiedä miten nämä ihmiset suhtautuvat kameransa kanssa heiluvaan länsimaalaiseen. Nolostuvatko he? Onko heillä syytä? Vai onko asialla juurikaan merkitystä, onko porukka keskimäärin tyytyväisempää elämäänsä kuin luulisin, jaksaako heitä oman arkisen puurtamisensa kiinnostaa satunnaisten ulkomaalaisten lomakuva-albumiin päätyminen? Vai ärsyttääkö tahi loukkaako moinen erityisen paljon? Mihin yksityisyyden käsite ja tunne täällä perustuvat? Onko oikeutetumpaa kuvailla sivukujille avautuvia sisäpihoja vai ihmisiä puuhineen? En voi olla ajattelematta, että arjen elinehdot voivat olla näille ihmisille niin raskaat kantaa, etteivät minua viehättävä rapautunut kauneus ja omalaatuisten arkipuuhien ikuistamisen ilo paina vaakakupissa yhtään mitään.

Olenkin kyseenalaistanut puuhasteluni moneen kertaan. Miksi minulle on niin tärkeää kuvata näitä ihmisiä ja heidän kotejaan? Hutongeissa hiippailun ja paljaiden silmien kautta tapahtuvan pällistelyn antaisin itselleni anteeksi helpostikin - enkä näkisikään siinä juurikaan anteeksipyydeltävää - mutta kameran kanssa heiluminen ja tilanteiden ikuistaminen tuntuu paljon vaikeammalta perustella. Kielitaitoni ei riitä keskustelemaan aiheesta kohteideni kanssa. Kuvauslupiakaan en haluaisi kysellä edes elekielen avittamana, aidot tilanteet kuin rikkoutuvat tuolloin välittömästi.

En voi kuitenkaan vastustaa elämän huikaisevan avointa kuhinaa kujien laidoilla. Vuosien kirjoa rakennusten seinillä ja vanhusten kasvoilla. Riemusta kiljuvia lapsilaumoja keikkumassa millon minkäkin hengenvaarallisen hökkelivirityksen päällä, tai pikku jakkaroillaan kotiensa edustoilla puhisemassa kököttäviä mummoja. Rappeutuneet, historiaa puhkuvat rakennukset viehättävät minua suunnattomasti, jopa niiden niiden nurkille kasatut pesuvatien ja ruosteisten öljykanisterien pinot jaksavat kaikessa kämäisyydessään muistuttaa monista monista hetkistä ja käyttäjistä. Tämänkaltainen elämäntapa vetelee monin paikoin viimeisiään myös laajentuvan modernin infrastruktuurin ikeessä.

Parin kuukauden kiinajolkottelun jälkeen näyttää vahvasti siltä, että hutongit edustavat minulle sitä autenttisinta ja sykähdyttävintä Kiinaa. Toistaiseksi aijon pitää kamerani mukana ja tulkita tilanteita parhaani mukaan, koska tätä sykähdyttävintä Kiinaa tulisin ilman kuvatodisteita kaipaamaan kahta kauheammin.

Lapsista on helppo aloittaa.

Repullinen maailmaa

Menneen kuukauden aikana olen keskittynyt rakentamaan kahta uutta ja tärkeää suhdetta. Ensisijaisesti olen tutustunut minua ympäröivään uuteen maailmaan, mutta samalla peilannut tapahtumia ja tuntemuksiani myös selässäni kulkevaan selviytymispakkaukseni kautta. Helmikuun alussa lähdin seikkailemaan Kiinan itärannikolle, yksin mutta yhdessä luonnottaman keveän reppuni ja mieleni kanssa. Jo yhden kuukauden yhteiselon jälkeen voin todeta minun ja reppuni suhteen kehittyneen - kivuttomasti ja luontevan leppoisasti - juuri siihen toivottuun ja vähän ennalta odoteltuunkin suuntaan. Omalla mittapuullani voin sanoa eläneeni askeettisesti, sillä pakkasin mukaani vain ehdottomimman välttämättömimmät ja tärkeimmät tavarani. Muutamia vaihtovaatteita, lääkkeitä, kymmenesosa yleensä käyttämistäni kauneudenhoito- ja hygieniatarvikkeista. Lisäksi hieman viihdettä ja hyötyä, toisin sanoen pari kirjaa ja puhelin. Loppujen lopuksi en olisi tarvinnut näistä puoliakaan.

Mieleni ja reppuni keveys kulkevat tiukempaa käsikynkkää kuin olisin odottanut. Minulla oli koko matkan uskomattoman keveä, turvallinen ja rauhallinen olo. Minulla oli hyvin vähän, mutta kaikki mitä tarvitsen. Ja ylimääräistäkin. Jos jotain toisinaan tuntuikin puuttuvan, niin joka kerta asia unohtui hyvin nopeasti. Todellinen tarvitseminen erottui hyvin nopeasti mielihalujen ja epämääräisten tarpeiden joukosta. Liioittelua välttääkseni voin tunnustaa keveän olon olleen toisinaan pitkälti henkistä, raahasinhan sentään mukanani kirjoja, paria turhaa varavaatetta sekä lähes täysin käyttämättä jääneitä kosmetiikka-asioita. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä henkinen askel oli jo otettu.

Vapauden, rauhallisuuden, tyyneyden ja onnellisuuden tunteiden tiivis kytkeytyminen tavaraan tai tavarattomuuteen on molemmissa ääripäissään itsetutkiskelun arvoinen paikka. Rehellisyyden nimissä on syytä kertoa, että tämä oli ensimmäinen kuukauteni jolloin olin ja elin todella irrallani tähän asti minua ympäröineestä länsimaalaisesta yltäkylläisyydestä. Kyseessä ei ole mikään uroteko tai minulle maailmaa mullistava asia, mutta tiedostan kokemuksen avanneen tietoisuuttani uudella intensiteetillä. Mukanani kantamasta välttämättömimmästä tuli toiveideni mukaisesti vain ponnistuslauta ja kurkotuskoroke maailmaan. Jo yksi kuukausi yhden repun elämää riitti aiheuttamaan hämmennysaaltoja ja epämääräistä ahdistusta, kun yliopistolle raahauduttuani pääsin todistamaan kanssavaihtareiden puhelinkopin kokoisten matkalaukkujen pinoja ja jatkuvaa uusien kauppakassien kahinaa.

Tulevaan syksyyn asti elän suurin piirtein kahden repun elämää, minkä johdosta Suomeen palatessani mitä todennäköisemmin heivaan ison osan vanhempien varastoon mahdutetusta mutta jo ennestään pienehköstä omaisuudestani pois. On oudolla tavalla miltei nöyryyttävää myöntää, miten "vain minä ja maailma" -tunne yllätti minut voimakkuudellaan ja koukuttavuudellaan. Eihän kyseessä ollut mikään iso juttu. Minä vain elin muutamia viikkoja vähäisemmällä roinalla. Kuten edempänä mainitsinkin, on miltei huolestuttavaa huomata mukana raahattavan tavaran tahi niiden raahaamatta jättämisen vaikuttavan tapaani katsoa maailmaa. Onko koko asialla lopulta niin suurta merkitystä, vai elinkö vain ennakko-oletusteni mukaisesti? Olisinko ollut tympääntyneempi jos olisin varustautunut monipuolisemmin, ottanut mukaan sadetakin ja välttynyt muutamilta kylmäkohmeloilta ja kurkkukivuilta? Olisivatko vuorialttarit voineet sykähdyttää enää enemmän, oliko tavaramäärällä sen kanssa enää mitään tekemistä?

Kuitenkin on myönnettävä, että mielen ja repun keveyden välillä tuntuu haiskahtavan korrelaatio. Ehkä se on vain seikkailufiilistä. Hurjana olemista. Hälläväliä-meininkiä ja menevää liihottelua. Tai ehkä kyseessä on todella ympäristölle avautuminen, kun itsellä ei ole mitään viemässä huomiota ja ajatusaikaa. Askeettisuuden ja yksinkertaisuuden rikastuttamaa avoimempaa tietoisuutta, kun mieli ei pöhise ja puuhastele epäolennaisuuksien parissa.

Kaikesta huolimatta en tunnusta tavoitteekseni elää yhteen reppuun mahtuvaa elämää tulevaisuudessa. Arki ja seikkailu voivat olla - ja onnellisen usein tuntuvat olevan - hyvinkin lähellä toisiaan, mutta minulle kumpikin myös kantaa mukanaan minulle rakkaita asioita joita toinen ei voi tarjota. Tiedän jo tulevani halutessani toimeen vähällä. Tiedän myös sen, että normaalikulutuksenikin on laskettavissa vähällä tai kohtuullisella toimeen tulemiseksi, luonnollisesti täysin mittapuusta riippuen. En koe itseisarvoksi tavoitella enempää - siis vähempää. Tavoiteltavaksi asetan sen sijaan sen seesteisyyden, vapauden, aistiherkkyyden ja tiedostavuuden, joihin tavaratta olo ja elo tuntuvat lyhyessäkin ajassa avaavan uusia näkökulmia. Mikäli ne näyttävät tulevaisuudessa edellyttävän jollain tapaa poikkeuksellista suhdetta tavaroihin, tiedän olevani avoin sille hymyilyttävälle tunteelle johon mahtuvat vain minä, maailma ja se kaikkein välttämättömin.