Repullinen maailmaa

Menneen kuukauden aikana olen keskittynyt rakentamaan kahta uutta ja tärkeää suhdetta. Ensisijaisesti olen tutustunut minua ympäröivään uuteen maailmaan, mutta samalla peilannut tapahtumia ja tuntemuksiani myös selässäni kulkevaan selviytymispakkaukseni kautta. Helmikuun alussa lähdin seikkailemaan Kiinan itärannikolle, yksin mutta yhdessä luonnottaman keveän reppuni ja mieleni kanssa. Jo yhden kuukauden yhteiselon jälkeen voin todeta minun ja reppuni suhteen kehittyneen - kivuttomasti ja luontevan leppoisasti - juuri siihen toivottuun ja vähän ennalta odoteltuunkin suuntaan. Omalla mittapuullani voin sanoa eläneeni askeettisesti, sillä pakkasin mukaani vain ehdottomimman välttämättömimmät ja tärkeimmät tavarani. Muutamia vaihtovaatteita, lääkkeitä, kymmenesosa yleensä käyttämistäni kauneudenhoito- ja hygieniatarvikkeista. Lisäksi hieman viihdettä ja hyötyä, toisin sanoen pari kirjaa ja puhelin. Loppujen lopuksi en olisi tarvinnut näistä puoliakaan.

Mieleni ja reppuni keveys kulkevat tiukempaa käsikynkkää kuin olisin odottanut. Minulla oli koko matkan uskomattoman keveä, turvallinen ja rauhallinen olo. Minulla oli hyvin vähän, mutta kaikki mitä tarvitsen. Ja ylimääräistäkin. Jos jotain toisinaan tuntuikin puuttuvan, niin joka kerta asia unohtui hyvin nopeasti. Todellinen tarvitseminen erottui hyvin nopeasti mielihalujen ja epämääräisten tarpeiden joukosta. Liioittelua välttääkseni voin tunnustaa keveän olon olleen toisinaan pitkälti henkistä, raahasinhan sentään mukanani kirjoja, paria turhaa varavaatetta sekä lähes täysin käyttämättä jääneitä kosmetiikka-asioita. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä henkinen askel oli jo otettu.

Vapauden, rauhallisuuden, tyyneyden ja onnellisuuden tunteiden tiivis kytkeytyminen tavaraan tai tavarattomuuteen on molemmissa ääripäissään itsetutkiskelun arvoinen paikka. Rehellisyyden nimissä on syytä kertoa, että tämä oli ensimmäinen kuukauteni jolloin olin ja elin todella irrallani tähän asti minua ympäröineestä länsimaalaisesta yltäkylläisyydestä. Kyseessä ei ole mikään uroteko tai minulle maailmaa mullistava asia, mutta tiedostan kokemuksen avanneen tietoisuuttani uudella intensiteetillä. Mukanani kantamasta välttämättömimmästä tuli toiveideni mukaisesti vain ponnistuslauta ja kurkotuskoroke maailmaan. Jo yksi kuukausi yhden repun elämää riitti aiheuttamaan hämmennysaaltoja ja epämääräistä ahdistusta, kun yliopistolle raahauduttuani pääsin todistamaan kanssavaihtareiden puhelinkopin kokoisten matkalaukkujen pinoja ja jatkuvaa uusien kauppakassien kahinaa.

Tulevaan syksyyn asti elän suurin piirtein kahden repun elämää, minkä johdosta Suomeen palatessani mitä todennäköisemmin heivaan ison osan vanhempien varastoon mahdutetusta mutta jo ennestään pienehköstä omaisuudestani pois. On oudolla tavalla miltei nöyryyttävää myöntää, miten "vain minä ja maailma" -tunne yllätti minut voimakkuudellaan ja koukuttavuudellaan. Eihän kyseessä ollut mikään iso juttu. Minä vain elin muutamia viikkoja vähäisemmällä roinalla. Kuten edempänä mainitsinkin, on miltei huolestuttavaa huomata mukana raahattavan tavaran tahi niiden raahaamatta jättämisen vaikuttavan tapaani katsoa maailmaa. Onko koko asialla lopulta niin suurta merkitystä, vai elinkö vain ennakko-oletusteni mukaisesti? Olisinko ollut tympääntyneempi jos olisin varustautunut monipuolisemmin, ottanut mukaan sadetakin ja välttynyt muutamilta kylmäkohmeloilta ja kurkkukivuilta? Olisivatko vuorialttarit voineet sykähdyttää enää enemmän, oliko tavaramäärällä sen kanssa enää mitään tekemistä?

Kuitenkin on myönnettävä, että mielen ja repun keveyden välillä tuntuu haiskahtavan korrelaatio. Ehkä se on vain seikkailufiilistä. Hurjana olemista. Hälläväliä-meininkiä ja menevää liihottelua. Tai ehkä kyseessä on todella ympäristölle avautuminen, kun itsellä ei ole mitään viemässä huomiota ja ajatusaikaa. Askeettisuuden ja yksinkertaisuuden rikastuttamaa avoimempaa tietoisuutta, kun mieli ei pöhise ja puuhastele epäolennaisuuksien parissa.

Kaikesta huolimatta en tunnusta tavoitteekseni elää yhteen reppuun mahtuvaa elämää tulevaisuudessa. Arki ja seikkailu voivat olla - ja onnellisen usein tuntuvat olevan - hyvinkin lähellä toisiaan, mutta minulle kumpikin myös kantaa mukanaan minulle rakkaita asioita joita toinen ei voi tarjota. Tiedän jo tulevani halutessani toimeen vähällä. Tiedän myös sen, että normaalikulutuksenikin on laskettavissa vähällä tai kohtuullisella toimeen tulemiseksi, luonnollisesti täysin mittapuusta riippuen. En koe itseisarvoksi tavoitella enempää - siis vähempää. Tavoiteltavaksi asetan sen sijaan sen seesteisyyden, vapauden, aistiherkkyyden ja tiedostavuuden, joihin tavaratta olo ja elo tuntuvat lyhyessäkin ajassa avaavan uusia näkökulmia. Mikäli ne näyttävät tulevaisuudessa edellyttävän jollain tapaa poikkeuksellista suhdetta tavaroihin, tiedän olevani avoin sille hymyilyttävälle tunteelle johon mahtuvat vain minä, maailma ja se kaikkein välttämättömin.