Lisäsiivet

Tällä hetkellä kunnioitan läsnäolollani ja tämän johdosta kutsun kodikseni omakotitaloa jossa kerroksia on viisi ja kellaritunneleita kaksi. Kommuuniluontonsa vuoksi talossa asuu lisäkseni monia muitakin, mutta molemmat tunnelit ja kerroksista kaksi (joista kumpikin tosin sisältävät vain parin askelmitan verran eri tasoilla toisistaan olevat pienehköt huoneet) ovat yksityiskäytössäni. Tätä ennen asustin kaksikerroksisessa yksiössä jonka alakerrassa oli kiveen louhittu ja vaaleansiniseksi maalattu luola 15 metriä maanpinnan ja ylemmän huoneen alapuolella. Luola oli minulle hyvin rakas, mutta ainoa reitti sinne kulki vaatekaappini valepohjan läpi, mikä teki asumisjärjestelyistä hieman epäkäytännölliset. Lisäksi luola oli talviaikaan sangen vetoinen. Asuntoni suhteen voitaneen katsoa tapahtuneen edistystä, sillä nykyisessä kämpässäni alempien kerrosten lempihuoneessani sijaitsee jopa kylpyamme ja aivan ihastuttava purppuranpunainen kokolattiamatto.

Ottaen kuitenkin huomioon mahdollisuuteni valita käytännössä mitä tahansa, on hieman koomista päätyä pelkkään pienehköön kolmen huoneen kompleksiin, joka sisältää ylähuoneeni ja purppuramattohuoneeni lisäksi vain hieman nuhjuisen ja pienen nurkkahuoneen joka on kaiken kukkuraksi tällä hetkellä tyhjä. Purppurahuoneeni on sekin suunniteltu uhmaamaan kaikkia järjen ja järjestyksen lakeja; ihana leijonatassuinen kylpyammeeni on sijoitettu niin ikään kokolattiamaton päälle keittiönurkkaukseen, missä se kiljuu riitasointujaan sekä puuhellan että sähkölieden kanssa (joiden vierekkäisessä läsnäolossa on jo itsessäänkin raivostuttavaa ristiriitaisuutta). Lähes samaan läjään hellojeni ja ammeeni kanssa on suoranaisesti tyrkkäisty kulahtanut viininpunainen sohva ja pari järjettömän kokoista ja täysin turhaa miehenkorkuista mustaa maljakkoa filigraaniupotuksin. Toisessa päässä huonetta säilytän toistaiseksi vain suurehkoa tyynyläjää ja koppakuoriaiskokoelmaani. 

Mutta nyt kuulette jotain jännittävää: mustan nurkkahuoneeni viereen on rakenteilla flamingoaitaus!

Lihaa

Rikas kartanonherra syöksyy tallistaan mukanaan hevonen. On vehreä ja kuuma kesäpäivä ja aurinko paistaa tasaiselle vihreälle nurmelle kun mies ajaa hevosen hurjaa laukkaa tallista nurmikolle. Raudikko nelistää raivokasta vauhtia kiemurrellen ja tehden rajuja äkkikäännöksiä. On paahtavan kuuma. Hevonen pärskyy ja hikoilee hillittömästi kartanonherran piiskatessa hevosta yhä hurjempaan vauhtiin. Sekä ratsun että ratsastajan silmät pullottavat kuin vauhkot punaiset omenat. Mies hakkaa hevoseen jatkuvasti lisää vauhtia nykien samalla suitsista pannen hevosen kiemurtelemaan hysteerisenä. Raudikko kompuroi, sotkeutuu jalkoihinsa ja hönkii tuskallisesti vinkuen. Kartanonherra läimii ratsuaan raivokkaasti kunnes lopulta hevonen räjähtää. Koni pärskähtää palasiksi, ruumiinosat ja lihankappaleet purskahtavat suihkuna ilmaan punaruskean nahkan revetessä riekaleiksi. Lima, hiki, veri ja liha ropisevat ympäri helteistä niittyä. Mies on kadonnut ja hevosesta on jäljellä vain levähtäneitä kokkareita kuumuudessa haisevaa lihaa.

Kuvan tarjosi Max Ernst.

Hän on yhä täällä

Nykyisenkaltaiset valjunväriset ja ohuet päivät pakottavat tekemään paluun jo aikaisemmin pohdiskelemani tyhjyyden äärelle. Tuo tyhjyys on palannut laiduntamaan nummilleni nyhtäen merkityksellisyyden korret kitaansa yksi toisensa jälkeen. Laitumen takana häämöttävä valkoinen sumu on huokunut päivä päivältä lähemmäksi, enkä minä voi enää seistä hytisemässä rapistuneen aitani takana.

Tajuntani rajamailla kasvaa kukka
Uinun hiljaa, hiljaisuuteen

Portinvartija hymisee hyvästiksi

Yllä oleva runonpätkä on kuva tämänhetkisen meditaatiomaailmani rajasta. Tutuksi ja rakkaaksi käynyt kulkuni kohmeisen nummen lävitse aidan ja kukkaseni luo on kuitenkin olemukseltaan ja suunnaltaan muuttunut. Yhä useammin horisontissa aidan takana avautuva valkea sumu on minua vastassa jo aidan luona, eikä kukkani hyminä kaiu tyhjyyteen asti. Aikaisemmin työläämmän tavoittelun takana häilynyt tyhjyys on tullut pois omalta alueeltaan, se on levinnyt tajuntaani ja valkaissut suuren osan arkipäivän asioista merkityksettömän valjuiksi. Jokainen arkipäiväinen ajatukseni ja toimintoni tuntuu hidastuneen ja haalentuneen puoliteholle, sillä minun on keskityttävä kamppailemaan myös tämän mieltäni valtaavan vieraani kanssa. Vieraan, jonka kasvojen tunnistamiseen ja johon tutustumiseen on mennyt kauan, ja jonka vierailun kestosta ja vaikutuksista olen edelleen epävarma.

Tyhjyys on hengitellyt olematonta olemustaan häilähdyksenomaisesti ja häiritsevästi, enkä ole vielä varma voinko laskea siihen tutustumisen edistymisen askeleeksi meditaation tai tajunnan tarkkailun kannalta. Se on elänyt luovuuden, keskittymisen ja innostumisen kustannuksella. Se on sumentanut päiviä ja jättänyt ne jo muutaman tunnin jälkeen keskeneräisiksi. Tarkoitukselliset kohtaamiset, toisin sanoen meditaatiohetket ovat olleet väsähtäneitä mutta toisaalta tuntuneet ainoalta lääkkeeltä tilanteeseen. En ole varma kaipaisinko jotain rysähtävämpää, äkillistä oivalluksen tai valtavan vajoamisen hetkeä. En ole varma olenko ehkä ymmärtänyt jotain. En tiedä tunnenko uutta ystävääni vielä lainkaan.

Punainen syksy

 Punainen syksy
savu hengittää kuumaa
kultatuhkaansa

Portinvartija

Tajuntani rajamailla kasvaa kukka
Uinun hiljaa, hiljaisuuteen

Portinvartija hymisee hyvästiksi

Muuan runo

Nämäkin tunnit lepäävät luomilla

 raskaina

kuin muisto tummuneella kupeella.

Värisevä valkoinen kaari

muistaa puolestasi.