Matkanteosta

Mä olen vihdoin rymynnyt tieni takaisin kotiin. Heti alkuunsa tunnustettakoon, että yhtäkkinen paluu ja takaisinasettuminen tähän tuhnuiseen kotikylään tuntuu hankalammalta kuin odotin. Minua on kieltämättä heitetty myös tavallista hankalammilla elinolosuhteilla. Tekisi pienesti mieli lähteä sinkoilemaan, riuhtomaan ovia joka suuntaan. Matkan muistoissa myllertäminen on hyvin katkeransuloista. Siksi minun on syytä muistutella itseäni muutamalla tärkeällä asialla.

1. Matkanteon on nyt aika ottaa toisenlaisia muotoja. Se on nyt keskittyvä pääni sisään. Konkreettisesti on aika siirtyä pienemmille mutta merkityksellisimmille fyysisille ja sosiaalisille radoille. En tarvitse joka viikko uutta maata koluttavakseni.

2. Seitsemän kuukauden maailmalla singahtelun lomassa huomasin, että ajalla, paikalla, liikkeellä tai pysähtyneisyydellä ei pohjiimmiltaan ole määräävää roolia perustyytyväisyyteni suhteen. Eteenpäin kiitäminen, hidastuminen, pysähtyminen, hyväksyminen ja oikean ajan koittaessa lempeä askel eteenpäin tuntuvat pehmeältä sykliltä, jonka liikkeessä minun ei tarvitse repiä. Joskus tekisi mieli, mutta koskaan ei tarvitse. Koen olevani onnekas siinä, että nämä kaikki vaiheet ja niiden kestojen vaihtelut tuntuvat minulle loppujen lopuksi aika helpoilta. Minulle on helppoa vain olla.

3. On syytä olla lempeä itselleen ja alitajunnalleen. Nyppäistä kiljuvat pikku haluajat ja tahtojat ulos pääkopastaan ja malttaa tarkastella niitä vielä uuden päivän valossa.

4. Ja vielä jos riuhtominen muuttuukin sopivalla järki-intuitio -kombolla höystetyksi mahdollisuudeksi: Suomi on aika näpsäkkä paikka metsävaelteluille, niittyhymistelyille ja sumuisilla erämailla hiljentymiselle.


Seuraavaksi alan purkaa muutamaa mennyttä seikkailua kuviksi ja sanoiksi.