Harmaa kaupunki

Yhtenä päivänä kadotin Pekingin hetkeksi.

Mulla on ollut suuria vaikeuksia saada otetta Pekingistä. Se on kuin ameeba joka muljahtaa ulos nyrkistä kun siihen tarttuu. Kasvaa sinne suuntaan mistä kävelet poispäin, haihtuen tyhjäksi edessäpäin. Olen viihtynyt lähinnä hutongeissa ja erinäisillä kuja-asia-alueilla, eivätkä lukuisat ekskursioni satunnaisille pysäkeille ja satunnaisiin kaupunginosiin ole juurikaan tuottaneet toivottua tulosta. Olen miettinyt onko tämä enemmän ihana vai kamala kaupunki.

Aloitin eilisen seikkailuni tuttuun tapaani tyhjään päähäni vaipuneena, hurauttaen vahingossa pari metropysäkkiä ohi suunnitellun määränpääni. Asemalta ulos tupsahtaessani olin tästä pienimuotoisesta harhaan päätymisestä erittäin tyytyväinen, sillä saavuin hiljaisen hutonkilaivueen rantaan. Jokin alueessa nostatti tuntosarveni pystyyn heti alusta alkaen; ehkä raunioituneiden rakennusten paljous, ehkä epätavallinen äänettömyys. 

Aikani kuljeskeltuani aluetta alkoivat halkomaan kuhisevien markkinakatujen suonistot tuhansine puoteineen. Harmaa rauhaisuus hälveni hälinän reunoille, kun ihmispöhinä, kilkatus ja kalkatus soljuttivat minua mukanaan hetken. Kuitenkin pian väsähdettyäni pullautin itseni ulos pääkadun ihmisparvesta. Kyseisessä pullautuksessa lienee tapahtunut mystisiä, sillä noiden parin askeleen aikana värit ja väkimassat haihtuivat ilmaan. Harmaa, jykevä hiljaisuus aukeni nurkan takana markkinakadun melusaastettaan pulputtavasta haarasta. Etäisetkin askelten äänet ja naurunpyrähdykset vaimenivat, ja graniitinvärinen Eurooppalaistyylinen arkkitehtuuri alkoi reunustaa teitä kohoten vakavana kohti valkoista taivasta. Alue oli kaunis ja satunnaisia vaeltelijoita lukuun ottamatta autio. Pekingin markkina-alueen laitamilla moinen ihmisettömyys sai aluksi kohottelemaan kulmakarvojaan, sitten hykertelemään hyvää onneaan, ja seuraavassa hetkessä heittäytymään aavekaupunkiin astuneeksi vaeltajaksi.

Harmaa kaupunki aukeni minulle toisena todellisuutena. Satunnaiset väriläiskät olivat kuin elävän kaupungin laitamilta irronneita sirpaleita, ripottautuneina merkeiksi harmaaseen kaupunkiin astuvalle kulkijalle. Tuntui kuin äänettömät aukiot ja graafisen kuutioituja reittejään risteilevät sivukujat kantaisivat mukanaan salaisuutta, ovelampaa merkitystä ja kunniakkaampaa tehtävää kuin pönöttää kuhinakatujen autioina laita-alueina. Minusta tuntui, että talot olivat tyhjiä. Että kaupunki olisikin lavastettu, palvelemaan viekkaan vaiettua tarkoitusta. Olin äkkiarvaamatta astunut Walter Moersin romaanin aavikolle vangittuun näkymättömän väen kaupunkiin. Melkein haistoin fatomit ja yhden talon keittiönpöydällä höyryävän perunasoseen. Kuvittelin arvokkaiden julkisivujen taakse tyhjiä huoneistoja. Yksinkertaisesti sisustettuja, mutta käyttämättömiä. Olemassa vain unessa tai toisessa tietoisuudessa. 

Yhden kujan päästä minua tervehti juna. Enkä vieläkään herännyt.

Ihana kaupunki.