Kauan odotettu kolmipäiväinen viikonloppu koitti vihdoin viime perjantaina, venyen sattumalta nelipäiväiseksi otettuani hieman omaa lomaa jonka turvin suuntasin kohti pohjoista, Chengden kaupunkia. Suunnitelmissani siinsi paitsi muutaman päivän pesäero saasteisesta Pekingistä ja koulunpenkin kuluttamisesta, kuin myös hienoinen toive löytää kivoja vuoria. Kun niitä kivoja vuoria sitten alkoi pulpahdella näkyviin junan ikkunoista, muuttui toiveikkuus intoa kihimöiväksi määrätietoisuudeksi noiden vuorten valloituksesta.
Vuoripäivä alkoi hieman tympeästi turistiportista kulkien, pääsymaksut kiltisti pulittaen ja sen jälkeen paarustamalla hikistä turistitietä ylös raivatulle ruohotasanteelle, jossa osapuilleen miljoona kiinalaista vietti aurinkoista eväsretkipäivää kallioon hakattujen Buddhaveistosten varjossa. Seuraavaksi kavuttiin viereisen kukkulan korkeimmalle töppärälle näköalapaikalle, pöhinän ja kuhinan keskipisteeseen. Valmiiksi raivattu ja rakennettu, retkeilijöitä tulviva näköalatasanne jaksoi raivostuttaa kahta kauheammin edellisen päivän älyttömän hintaisen - ja siihen nähden täysin onnettoman - Mountain Resort -vierailun jälkeen. Tuolla töppärällä nököttäessäni tein hiljaisen lupauksen, etten tämän kiinaoleilun aikana enää kertaakaan pulittele pääsymaksuja puistoihin tai retkeilyrysille, koska yhtä ainoata kertaa ne eivät ole olleet millään mittapuulla tarkasteltuna sen arvoisia.
Oikea vuoriseikkailu alkoikin turistireitin ulkopuolelle livahtamisesta, muutaman seuraamaan lähteneen kiinalaisen karistamisesta ja senjälkeisestä tuntien taipaleesta keskelle hiljaisuutta, rutikuivan heinikon kahinaa ja hennonsinisen horisontin lumoavaa aaltoilua.
Tuntien taivallus, polttava kevätaurinko ja hiukset nostattavat tuulipyörteet kaiversivat kasvoilleni ikuiselta tuntuvan hymyn. Karrelle palanut rutikuiva heinikko ja heiveröiset polut johdattelivat rinteeltä toiselle, seuraavalle kukkulalle, vielä yhden humisevan notkon halki, auringon kulkiessa askeleen edellä jaettua taivaltamme. Valtavien kallioiden yllä tanssivan tuulen pyörteet kulkivat sisääni, huipentaen euforiapiikin seesteiseen meditaatioon noiden valtavien kallioiden, senhetkisen maailmani yllä.
Tämän vuoren ystävällinen tuntu ja sinisen aaltohorisontin jylhä lempeys kannattelivat pientä tallaajaa myös koko matkan alas kaupunkiin asti. Silloin kun vuorelta laskeutuminen, piikkipuskaisten serpentiinisolien lävitse tiensä raivaaminen ja lopulta kananverkkoaitojen ohitse luikahtaminen ei häviä kiipeämiselle, voin sanoa vuoren kantaneen minua loppuun asti - ja pidemmällekin. Se kasvoilleni kaiverrettu hymy kun ei tunnu haihtuvan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti