Asun nykyään kellopajan naapurissa!
Ihan hurjan hauskaa. Jotain tällaista olen toivonut pidempäänkin. On mukavaa ajatella naapurin tuhnuisessa verstaassa vipeltäviä pikkuruisia viisareita, hentoakin hennompine varsineen ja terävine nuolenkärkineen. Kullanvärisiä, hopeoituja, tummuneita tai kiillotettuja taskukelloja, raskaita vitjoja, aukeavia kansia ja sormenjäljille tummuneita vetonuppeja. Erityisesti pikkuruiset viisarit ja pienenpienet hammasrattaat sykähdyttävät minua suuresti. Niin kauan kuin tik-tak ei kuulu vuoteeseeni asti, olen erittäin tyytyväinen.
Nykyinen kämppä on muutenkin oikein kiva. Oman huoneeni alaosa on tyystin tavallinen kalpea luukku, joka on vuorattu räkäisän harmaankukertavalla muovimatolla. Harmaanruskeuden ja tympeän tuhnuvalkoisuuden kontrastiksi olen hommannut paljon syvänpunaisia, lasuriitinsinisiä, kultaisia ja mustia juttuja. Jopa valtaosa kirjoistani sattuu sopivasti olemaan punakantisia. Alahuoneen vähäiset neliöt on käytetty tehokkaasti, sillä minulla on majesteettisen sängyn lisäksi sekä teenurkkaus että meditaatiopiste.
Suoraan yläpuolella oleva yläparvi ulottuu vain alemman huoneen puoliväliin, minkä vuoksi osassa alahuonetta on mukavan korkea katto. Tärkeintä on tietysti mahdollisuus roikotella ja pudotella juttuja parvelta alahuoneeseen. Parvea reunustaa kiva pieni puukaide johon olen viritellyt punoskorin kuljettamaan parvelle hedelmiä ja muuta kivaa. Parven laidalle voi myös vetää peitteeksi verhon. Ahtaahkolla parvella sijaitsee toistaiseksi vain kasa tyynyjä, pieni kirjalipasto, chilipaprikakokoelmani sekä emalinen vati ja kannu.
Toinen huippujuttu kellopajan naapuruuden lisäksi on huoneistoon kuuluva iso meditaatio- ja/tai tanssisali. Tummansävyinen, korkeakattoinen sali kuului alunperin kellotehtaan tiloihin, mutta remontoitiin aikoinaan osaksi nykyistä asuinhuoneistoa. Salissa on paneloidut seinät ja korkeat ristikkoikkunat. Jos painaa korvan seinää vasten, kuuluu tuhatkertainen tik-tak.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti