Talvi on viimeisten yhteisten hetkiemme iloksi jälleen esitellyt parhaita puoliaan. Huurteinen kuorrute on hulmautellut valkeita seittejään lempireittien lempipuideni oksille, tehden niistä vieraat ja viekoittelevat. Olo on hyvin kevyt, kun avara valkeus ympäröi juuri niin massiivisena ja hauraana kuin vain lumiset puut voivat. Koskemattomat polut houkuttelevat astumaan valkeiden holvikaarten lomaan, joissa huurre on pureutunut hyisiksi hansikkaiksi ylle kaartuvien sorjien oksien ympärille. On kuin astuisi labyrinttiin, uuteen ja viekoittelevaan maailmaan, jonka kaikenpeittävän hauraan kauneuden hengittämien on pyörryttävää
Toisin sanoen, mä oon nyt metsälymynnyt sydämeni kyllyydestä. Huomenna annan polkujen soljutella mut jollekin hiljaiselle aukiolle metsämeditaatiolle. Sen hiljaisuuden katkaiskoot vain notkuvilta oksilta kinoksiksi ryöpsähtelevät lumimatot. Luminen metsä on mulle hiljaisuutta, puhtautta ja nöyryyttä; ihan omanlaistaan vilpitöntä elämänjanoa ja kiitollisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti